Käväisin viikonloppuna reissussa. Eksoottinen kohdevalintani oli Helsingin Rastila eli Savonlinnan oopperajuhlakuoron harjoitusleiri. Lähdin perjantaina matkaan suurin, viattomin silmin kohti mukavaa viikonloppua, syömistä, kavereita, ylensyömistä ja laulamista. Sanoinko, että aioin syödä aika paljon?
Koska neuroosikokoelmani kirkkain tähti on liian ajoissa oleminen lentokentillä ja rautatieasemilla, olin tottakai lähes kolme tuntia ennen koneen lähtöä jo kentällä. Aluksi piti lentää Lufthansalla Frankfurtiin ja vaihtaa siellä sitten saman firman Helsingin koneeseen.Koska koneet ihan varmasti lähtevät ilman minua jos en tuijota lähtöporttia ainakin tunnin verran, olin ehkä ensimmäinen paikalla oleva matkustaja. Siksipä oli erityisen lystiä huomata, että kone oli myöhässä ja lähtö tulisi myöhästymään puolella tunnilla. Kyselin lähtöselvityshenkilöltä, että tulenko ehtimään vaihtooni. Selvitystäti kehotti yrittämään ja lupasi infota Frankfurtiin tilanteesta. Olin hankala ja kärttyinen lentomatkustaja ja mutustin ilmaisen välipalavoileipäni äreästi muristen.
Turbiinit olivat kuitenkin täynnä pelikaaneja, Frankfurtissa oli yksi kiitorata suljettu ja kone joutui hidastamaan vauhtia entisestään. Lentoemo kuulutti, että Helsinkiin lentäjät on buukattu seuraavaksi aamuksi.
Vitutti kuin liito-oravaa hakkuuaukean reunalla.
Noh, Lufthansa varasi minulle lennon seuraavaksi aamuksi, maksoi hotellin ja lohturuoka-buffetin. Ajankulukseni söin niin paljon, että se ei enää ollut hauskaa. Maksoin 4,5e tunnin internetti-ajasta ja röhnötin. Koetin etsiä jotain tapaa nauttia yllättävästä pikalomastani saksassa, mutta yksin syöminen kiireessä ennenkuin ravintola sulkeutuu, hotellihuone ilman virikkeitä ja kotiin unohtunut hammasharja laskivat kovasti tunnelmaa. Yöunet oli surkeat, koska stressasin taas seuraavan aamun lennoista ja harmittelin sitä, että pääsen treeneihin 5h myöhässä. Jokainen hetki pois siitä ajasta, jonka olen suomessa, otti päähän. Oli monenlaista ensimmäisen maailman ongelmaa ilmassa yhtä aikaa.
Aamun lento meni aivan normaalisti. Harmitteli edelleen koko matkasähläys ja oli sellainen kevyt taustaketutus koko ajan. Olen bloggaamisen lisäksi alkanut välillä kirjoitella muutenkin ja lentokone-angsteissani sain aikaiseksi pitkän ja keskinkertaisen pöytälaatikkonovellin.
Kaikki hälveni mielestä, kun lensimme pilvettömällä taivaalla Helsingin yli. Bongasin Ruoholahden, keskustan, Pasilan ja monta muuta tuttua paikkaa yläilmoista. Lapsellinen riemukas hymy naamallani saavuin terminaaliin, jossa pieni veljeni odotteli viedäkseen minut treeneihin.
Reilussa vuorokaudessa muistin taas, että mulla on persoonallisuus ja ystäviä. Sain halauksia, kohteliaisuuksia, iloisia ilmeitä, tyhmiä juttuja, kerroin tyhmiä juttuja, nautin, nauroin enemmän kuin kahteen kuukauteen. Lauloimme lauluja mm. Kull- ja Kalervosta. Pääsin vähän uloskin, iltakävelyllä Kallvik oli pimeä, melko hiljainenkin ja tähdet näkyivät selvästi. Teki mieli halata puuta.
Sunnuntaina veli kävi taas viemässä minut kentälle ja koneeni lähti kohti keski-eurooppaa aikataulussa. Mieli oli haikea ja tuhersin pari epäkuvauksellista kyyneltä kun Helsingin valot jäivät taakse. Toisaalta olin odottanut pahempaa. Wieniin palui tuntui yllättävänkin mukavalta, koska täällä on oma kämppä, omat tavarat ja arki. Oli mukava huomata, että arkeni ei ilmeisesti ole mikään tuskien suo, koska siihen on kuitenkin aivan hauskaa mennä takaisin. Aikoinaan Oulun opiskelujen alkuaikoina muistan inhonneeni kämpille palaamista ja olisin aina halunnut hypätä junasta Kuopion kohdalla. Jos sekin tilanne muuttui neljässä vuodessa siihen, että poismuuttaessa lupasin lopettaa itkemisen viimestään Iisalmen kohdalla ja epäonnistuin siinäkin, niin minun ja Wieniin suhde vaikuttaa nyt oikein lupaavalta.
Sain eilen tietää, että mulle oli viikonloppuna jätetty uutinen kertomaatta. Pieni pimittäminen oli kuitenkin ihan hyvä juttu, niin sain nautittua viikonlopustani kavereiden kanssa enkä parkunut jossain kannon-nokassa.
Perheemme lemmikki, bordercollie Fix oli lopetettu perjantaina. Tuhansien lempinimien Viksu-Veijari, Bordsi, Bordsikaani ja Kaani Bordselius saavutti viime syyskuussa 15-vuoden iän ja oli kovin vaivainen koiravanhus. Korvat, lonkat, eturauhanen ja sydän ovat reistanneet jo jonkin aikaa ja eläin alkoi olla kovin kivuliaan oloinen. Lopulta näönkin huonontuessa Fix etsi ihmisiä hajun perustella ja seurasi jatkuvasti kosketusetäisyydellä. Otukselle, joka nuoruuden päivinään heitti huvikseen 13 kierrosta talon ympäri, ajoi kissan puuhun, söi sohvanpehmusteet ja vieritti kaivamansa kivenlohkareen pihan poikki ennenkuin alkoi harkita aamupalan syömistä, ei kivulias hoipertelu ole enää elämää. Hirveä päätös ja olen hyvilläni, että minun ei tarvinnut sitä tehdä.
En minä usko, että olen tajunnut vielä kokonaan, että meillä ala-asteajoista ollut perheenjäsen on nyt poissa. Fiksille ei koskaan kokonaan valjennut, mitä eroa on karvaisella paimenkoiralla ja ihmisellä, joten se on yrittänyt toistuvasti mm. syödä pöydän ääressä ja nukkua pää (minun) tyynyllä. Oli mukava yllätys kun melkoinen mötkö eläimeksi hyppää sänkyyn viereen, laittaa pään tyynylle, kyhnyttää itselleen lisätilaa ja kääntyy selälleen. Pari kertaa olen nukkunut jalat tietokonetuolilla, koska koira vei tilan. Paimennustehtävistä Fix siirsi itsensä nopeasti johtotehtäviin ja päätti istua mielummin traktorissa, kuin juosta pitkin mutaista peltoa. Paimennuksen tyyli olikin senverran raju, että työnjohto olikin ehkä parempi homma.
Ala-asteella koira koetti aamuisin hypätä koulutaksin takapenkille. Fixin turkkiin olen itkeskellyt sitä, kun ylä-asteen alku oli kovin hankalaa. Kun muutin lukioon, dorka eläin kävi pudottelemassa lelujaan muuttolaatikoihin ja kun palasin viikonloppuisin kotiin, Fix unohti välillä hidastaa vauhtia tervehdyksissään ja autosta noustessa sain voimakkaan taklauksen. Oulusta ja Helsingistä vanhempien luokse palatessa tuvan ikkunasta näkyi yleensä aina musta nenä valkeassa kuonossa. Oon tosi iloinen, että pääsen lomalle suomeen muutaman viikon päästä, mutta nyt tuntuu pahalta, että tavanomainen tervehdyskomitea ei enää ole paikalla.
Onhan meillä noita kissoja ja onhan nekin maailman parhaita karvahanureita, mutta niiden tervehdys Rantasalmelle palatessa on enemmän linjaa "Terve, en muista kuka olet. Anna ruokaa tai mene pois. Istun sun päälle. Älä liiku, saatana"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti