torstai 14. marraskuuta 2013

Opettajista, laulamisesta ja uudesta lempiruoasta

 Olin eilen laululuokkani kanssa ulkona syömässä ja ilta oli tosi mukava! Miinuskaloreille ei ollut eilen asiaa, koska juttelun, laulamisen ja valkoviinispritsereiden ohessa tuhosin hanhen takaneljänneksen, hanhenrasvassa paistettua punakaalia ja kupin puolukkahilloa. Nyt on kuulemma se aika, kun wieniläiset kokoontuvat perheen ja ystävien kanssa syömään hanhea ja päätin kokeilla tätä perinnettä. Tarkoitus olisi ottaa jollain porukalla tämä vielä uusiksikin, koska hanhi on sekä onnekas, että herkullinen eläin. Saattaa olla, että yritän tätä läskiä tirppaa markkinoida myös meidän joulupöytään jos kehtaan.

Opettajani Prof. Lienbacher on pieni ja herttainen, mutta tehokas. Voitte ajatella tätä nyt myös tavallaan sponsoroituna mainoksena, koska ovelana ja lyhyenä naisena ope pääsi eilen livahtamaan salaa tiskille ja maksoi meidän illalliset.
Tunnit ovat hyvin intensiivistä puurtamista, missä keskinkertainen mökä ei pääse seulasta läpi. Tunteihin olen ollut sisällöltään todella tyytyväinen ja vaikka usein tuntuu siltä, että jonglööraan taas pitkästä aikaa monella pallolla ja keskittyminen pitää olla ihan hillitöntä, jotta joku homman osanen ei aivan tippuisi pois, tehdään töitä silti hyvällä fiiliksellä ja tulosta tulee. Kiekko pysyy omassa päädyssä mutta hyökkäys toimii.
Teknisiä asioita en jaksa alkaa erittelemään, koska pitkät keskustelut ja selostukset oman kurkunpään kuulumisista ovat monesti aika puuduttavia ja pitkä kirjallinen selostus aiheesta ei kiinnosta ketään. Jos haluatte kuulla, että ajattelenko nykyään ilman suuntaa imuna vai enemmän ulospäin tähdäten, kehoitan osoittamaan kysymykset väärään sähköpostiosoitteeseeni.

Olen sillä tavalla vielä kädestä pideltävä laulajanpoikanen, että tarvitsen näissä elämän suurissa käännöksissa ja kulmissa vielä liittolaisia ja apukäsiä. Siksi arvostan opettajani neuvoja siitä, kenelle kannattaisi käydä laulamassa ja mitä tahoja paiskoa vaikka ihan nauhoilla. Käskyjä tai kieltoja en ole saanut, vastuu on aina kuitenkin minulla itselläni, mutta kaikki apu, mitä kaipaan on aina saatavilla. Hyviä liittolaisia ei koskaan ole liikaa. Tunnille voi tulla myös laulu- ja koulunkäyntihuolien kanssa ja ymmärrystä siihen, että jokainen päivä ei ole maailman paras laulupäivä löytyy myös. Välillä hormonitoiminta hankaloittaa asioita, välillä on väsymys ja toisella kerralla on paha mieli jostain syystä, mitä ei oikeen osaa sanoa.
Äitihahmoa mä en kuitenkaan kaipaa enkä oman yksityiselämäni suurimittaista analysointia. Olen jo oppinut, että jos tiettyjä rajoja aletaan ylittää, alkaa mukaan tulla kaikenmaailman lähtöahdistuksia ja muuta draamaa, mikä hankaloittaa sitä itse asian opiskelua. 

Jostain vuosien varrelta olen saanut mukaani aivan järjettömän itsekritiikin, joka kuiskuttelee huonoina laulupäivinä korvaan, että tämä oli nyt tässä, kaikki on pilalla eikä tietä ylöspäin ole. Tuherrettuani rumaa itkuntapaista Mozartin ääressä kävimme pitkän keskustelun siitä, että tämän homman koko pointtihan on nauttiminen. Laulamisen pitää tuntua hyvältä kehossa ja omassa päässä, siksihän täällä nyt ollaan. Tunneilla tehdään virheitä, niin ei sitten lavalla enää tarvitse mokailla. Ja kaikkihan nyt vähän lavallakin joskus mokailee. En ole vielä tähänastisiinkaan mokiini kuollut, vaikka olen esim. laulanut koelauluissa Straussia ilman nuottiin kirjoitettuja taukoja.
Silloin olin toisaalta aidon yllättynyt että raatikin selvisi järjissään.

Viimeinen asia, mitä kaipaan laulunopettajassa on siis oikein luovuudentappava ruoskiminen. On eri asia olla tarkka ja vaativa kuin rakentaa jokaisesta virheestä kerrostalonkokoinen ongelma, joka tuhoaa kaiken, jos sen ajatteluun ei käytä vähintään kolme tuntia päivässä.

Oikeastihan kaikki nämä asiat ovat olleen Helsingissäkin aivan yhtä hyvin. Tänne tullessa en vain tiennyt, että muuttuuko asiat ja millaisiksi. Olen kuullut juttuja muiden kokemuksista ja päässyt näkemään muiden proffien tunneilla, minkälaista on oikein kunnon kyykytys. Itse olen viimeksi tänään istunut yhden professorin tuntienjaossa ilman mitään tulosta ja tunnin lopuksi saanut kuulla, että ei ole aikaa nyt oikeen vaihtarille, etsi joku muu, ai minäkö ihan pyysin sut tänne. Oho.

Toivokaamme hänelle ärhäkkää huuliherpestä. ja kiusallisia vatsavaivoja.

Ehkä olisin saanut sen tuntini, jos olisin tarpeeksi ärhäkästi kiilannut varsinaisten opiskelijoiden edelle. Todennäköisesti en. Yksi muista lauluvaihtareista korosti kovasti sitä, miten paljon näissä hommissa pitää osata käyttää kyynärpäitä. Kyseisen ihmisen pisteet tipahti mun silmissä huomattavasti. (tosin tämä ei ole ainut syy, missä mulla ja pienellä italialaisella sopraanolla menee sukset ristiin. Bloggaan aiheesta ehkä myöhemmin tai julkaisen esikoisromaanin.)
Olenhan minäkin joskus pimittänyt, etuillut ja kiilannut, mutta siinäpä sitä vasta itsensä mulkuksi tuntee. En halua olla tilanteessa, että teen joskus uraa ja taaksepäin katsoessa saan kiittää enemmän selkäänpuukotustaitoja kuin laulutaitoja. Enhän minäkään nyt kaikista voi tykätä ja itseään pitää osata markkinoida ja tuoda esille, mutta en usko siihen, että samalla pitäisi tuottaa mahdollisimman paljon pahaa mieltä joka suuntaan. Tai muuttua persoonana joksikin aivan erilaiseksi.
Jos lauluhommat alkaa vaatia esim. sitä, että olen ystäviäni selkäänpuukottava narttu, niin mulle löytyy varmasti joku muukin ihan siedettävä ammatti. 

Nykyisen luokkani hengestä tulee oikein hyvä olo. Olen jopa yllättynyt siitä, miten vähän kilpailuhenkeä luokan kesken on. Samoja aarioita laulava mezzo lupasi auttaa mua saksankielisten aarioideni kanssa, että saisin ääntämiseni hyvään kuntoon ja kaikkiin mun tyhmiinkiin kysymyksiin löytyy yleensä ensimmäisenä vastaus luokan facebook-ryhmästä. Välillä tärkeimmät infot tulee mulle mysö tekstiviestinä jos joku huomaa, että en ole tajunnut asiaa saksaksi.
 Käyn tällä hetkellä kolmella eri pianistilla, vaikka vain kaksi saa minun opettamisesta rahaa. Mun on nyt vaan kuulemma tärkeää saada tältä kolmannelta vielä lisäoppia ja kun hän ilmaiseksi sitä haluaa antaa, niin mikäs siinä. Tänne vaan sitä korrepetitiota!
Opetusluokkamme koululla on hyvä tukikohta, jossa meidän oletetaan seuraavan aika paljon toistemme tunteja. Hirveän ikävää se ei ole, koska sohvien lisäksi luokasta löytyy mm. hedelmiä, keksejä ja usein kakkua, kahvia ja limsaa. Vaikka olen moniin muihin luokkalaisiini verrattuna jo vähän vanhempi, en ole niin vanha, ettei mua saisi pidettyä aika pitkään tyytyväisenä kekseillä ja limpparilla. Seinillä on kuvia oppilaista ja meitä, joiden kuvia ei vielä seinällä ole, muistutettiin viimeksi eilen, että mahdollisimman pian pitäisi saada naama nyt sinne muiden joukkoon!

Eilen oli myös valaisevaa kuulla siitä, että tämä ei kuitenkaan ole kaikesta maailman pahasta turvassa oleva klassisen musiikin ehdoton turvasatama. Laulumusiikin koulutus vääntää kättä rahasta muiden yksiköiden, erityisesti laulupedagogien kanssa. Jotkin asiat kuulosti liiankin tutuilta, esimerkiksi koulun johdon solvaaminen. Rehtori ei ole muusikko vaan liike-elämän ihmisiä, eikä koskaan käy lauluosastolla. MDW oli myös vastikaan neuvotellut paikallisen opetushallituksen kanssa siitä, että mikä heidän paikkansa ja tarkoituksensa on koulutuksessa ja montako musiikkiyliopistoa tämä maa tarvitsee. Tosin täällä tunteita kuohuttaa enemmän se, että yliopisto suunnittelee ehkä painottavansa jossain vaiheessa enemmän laulupedagogiikkaan.
Helposti huomaa, että täällä työmarkkinat on todellakin erilaiset kuin suomessa, mutta toisaalta täällä näkee sen, minkälaista tulosta tuottaa opetusohjelma, jonka tavoitteena ei ole tuottaa monipuolinen musiikkialan moniosaaja, vaan joka keskittyy kuusi vuotta tiukasti aiheeseen. Se on sitten eri asia, että jos tämä malli tuotaisiin tällaisenaan Suomeen ja jokaiseen ammattikorkeaankin, olisiko meillä seuraava musiikki-ihme tuloillaan vai alkaisiko muusikot kuolla nälkään.

Ihan erilaisista summistahan täällä kuitenkin väännetään kättä. Koulun rahojen leikkaamista pelätään ja resurssien vähentämistä, toisaalta täällä tehdään tänä vuonna kolme oopperaproduktiota orkesterin kanssa ja esityspaikkana on Schönbrunnin linnateatteri.

Vuosi sitten tähän aikaan olin H&M:llä ostamassa itselleni rooliasua koulun Taikahuilu-produktioon.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti