Kotimaa kun taakse jäi ja muita pakollisia vaihtoblogiotsikoita

Perjantaina vietin ensimmäisen itsenäisyyspäivän kotimaan rajojen ulkopuolella. Päivä ei mennyt kaikilta osin odotetusti. Mulla olisi pitänyt olla pieni esittäytymiskoelaulu yhdelle professorille ja hän päätti kunnioittaa työtäni ja aikaani jättämällä tulematta paikalle. Ei ole ensimmäinen ohari tämä. Tottakai suhtauduin asiaan niinkuin aikuinen musiikkialan ammatti-ihminen. Menin nurkan taakse polkemaan äänettömästi jalkaa ja heiluttelemaan keskisormea niin ettei kukaan nää. Protestiksi koko maailmalle päätin mennä kotiin, avata viinipullon ja katsella kun ihmiset kättelee. Selitin itselleni, että onhan se nyt melkein kansallinen velvollisuus. Illalla oli tiedossa Wienin suomalaisten opiskelijoiden Stammtisch itsenäisyyspäivä-teemalla.

Siinä juhlia ja konserttia katsoessani alkoi ärsyttää sosiaalinen media. Juhlien teema oli "Koko Suomi" ja ajankohta itsenäisyyspäivä. Ihmiset kävi facebookissa oikein porukalla päivittelemässä, että onpas paljon Sibeliusta. Samat ihmiset varmasti yllättyvät myös siitä, että kahvi närästää, talvi seuraa syksyä ja karhut kakkivat metsään.
Ei sillä, että en itse ihmettelisi esim. sitä, miksi Valtteri Torikan osuus oli vain puoli biisiä laulua mikkiin.

Mutta tokihan siis maassa, jossa klasari on sitä suosituinta musiikkia, meidän on syytä olla huolissaan siitä, että ihmiset kuuntelevat vääriä säveltäjiä.

Eiku

Näin useita päivityksiä ihmisiltä, jotka pitivät konsertista kovasti. Itsekin pidin ja jopa liikutuin. Oon sillä tavalla nolo. Harva kuitenkaan kiinnitti huomiota siihen, että suomen katsoituimmassa Tv-lähetyksessä oli poikkeusohjelmaa joka oli edes enimmäkseen klassisen musiikin konsertti.

En jaksanut jäädä sen enempää koneen ääreen ärsyyntymään joten suuntasin juhliin. Paikalla oli aluksi parikymmentä suomalaista, mutta porukka kasvoi koko ajan. Pian kasassa oli varsinainen suomibaari-simulaatio kun sisälle saapuessa kaikki ölinä tuntui olevan tutulla kielellä. Uusia tuttuja löytyi myös ja keskustelu pyöri paljon ihmisten kokemuksissa Wienistä. Taustalla pyöri itsenäisyyspäivän vastaanoton kättelyosuus kolmeen kertaan läpi. Kaikenkaikkiaan ilta oli todella hauska, vaikka jossain vaiheessa väsymys vei voiton ja lähdin kotiin. Kuulemma jatkot olivat myös olleet oikein hauskat.

Lauantaina herätessäni huomasin, että yhden syksyn verran lenkkeilyä ja raitistelua tekee hallaa sille, paljonko yksi savolainen mezzo-sopraano kestää siideriä. Määrällä, jonka ei pitäisi laskujeni mukaan aiheuttaa edes tukevaa hiprakkaa, olin hankkinut itselleni kivun ja harmin. Suunnitelma koululla harjoittelusta vaihtui How I met your mother- maratooniin ja paperihommien katseluun. Neuvottelin itseni kanssa sopimuksen, että jos opettelen ensemble-nuotteja pari tuntia, saan mennä kauppaan ja ostaa jäätelöä. Sunnuntai meni aika lailla samoilla lepäilylinjoilla, tosin sain urheiltuakin.

Ja stressattua. Pitäisi pikkuhiljaa oppia, että mun on turha haaveilla rentouttavasta kotiviikonlopusta yksin, koska lauantai-iltaan mennessä keksin aina jonkun katastrofin jota stressata.

Mun koelaulu-cd:n biisien tiedostokoot on liian isoja, tutkintotodistuksen suomenkielinen ja englanninkielinen versio on liian erinäkösiä ja tiistaina on kaksi oppituntia päällekäin.

Jos jotain tällaisista hulluista "muutan vuodeksi johonki kakkukaupunkiin"-kokemuksista oppii, niin ainakin sen, miten reagoi paineen alla. Mielestäni stressin käsittelyssä alan kehittyä ja kestän jo ennen ylivoimaisilta tuntuneita tilanteita oikein hyvin. Uskallan jo lähteä junalla vieraisiin kaupunkeihin kikkailemaan itseäni kartan avulla tärkeisiin tapaamisiin.
Seuraava, missä ajattelin ylittää itseni, on ihmisiin tutustuminen. Olen perusluonteeltani vähän sellainen, että en tutustu ihmisiin viikossa tai kahdessa enkä oikein osaa tyrkyttää itseäni juttusille. Siksi mulla on nyt meneillään "Puhu ihmiselle 2013" -kampanja. Kampanjan tarkoituksena on se, etten ole aina se sosiaalisten tilanteiden kummallinen tuijottaja vaan oikeasti juttelenkin jotain. En ole mielestäni kovinkaan introvertti, koska mulla kuitenkin on paljon kavereita ja paikoitellen olen vuolaasti virtaava tyhmien tarinoiden Tonava. (Toinen some-ärsytys!! Ihmiset, joiden jokainen jakama juttu on jotain "Vain introvertit voivat tajuta tämän" ja se, että pitää liittyä johonkin omiin persoonallisuustyyppi-ryhmiin. Suosikkini oli joku mystinen kirjainyhdistelmä, jotka facebook-ryhmänsä mukaan ovat älykkäitä, usein romanttisia ja jotka ovat välillä kovin haavoittuvaisia. Melko harvinainen yhdistelmä, hei. Ootte tosi erilaisia kuin me normaalit debiilit, jotka ajattelee vain järjellä jota ei sit kuiteskaan ole ja joille romantiikka tarkoittaa sitä, että kumppania kehoitetaan kääntymään)
Saksantunnilla vertailtiin kokemuksia ystävien hankkimisesta ja sosiaalisuudesta ja löysin yllättäviä ymmärtäjiä. Mitä tulee uusien ihmisten kohtaamiseen ja tunteiden räiskyvään näyttämiseen, niin meikä on korealainen. Meriitit riittäis kohta varmaan kansallisuuden hakemiseen ja voisin ruveta ihmeellisen pitkäksi korealaiseksi.

 Uusia kavereita tarvitsen juuri nyt ehkä enemmän kuin aiemmin täällä ollessani, koska lauantaina lähetin kohtalokkaan sähköpostin. Oopperajuhlakuoro on tuntunut mun sosiaaliselta tukikohdalta Suomessa ja oon iloinnut jo etukäteen siitä, että saan sentään kerran kuussa huutonauraa ja pölöttää. Asiat ensi kesän suhteen sai kuitenkin sellaisen käänteen, että mulla saattais olla mahdollisuus tehdä jotain muuta. Mukavinta olisi ollut jatkaa, mutta oma kunnianhimo ja harkinta sanoo kovasti, että juuri nyt on hyvä hetki panostaa ihan vain ja ainoastaan omiin lauluhommiin. Teki aika hemmetin tiukkaa muotoilla sähköposti, että en oo tulossa.
Koetan nyt kovasti uskoa siihen, että tämä liike kannattaa ja teen ensi kesänä jotain eteenpäinvievää ja merkittävää. Pahimmassa tapauksessa loisin porukoiden luona ja soittelen kuorolaisille, että kellä ois kenraalilippuja.

Pienet joulut ja pieni kaupunkimatka

Kirjoittelen tätä luokkapikkujoulujen jälkitunnelmissa. Päällimmäisin tunnelma on on ankara turvotus.

Juhlat olivat tänään Maria-nimisen luokkatoverimme luona. Paikkaa on vähän hankala selittää, juhlat olivat katutasossa olevassa kahvilatilan näköisessä huoneistossa, jossa oli tuoleja,pöytiä ja flyygeli. Aluksi luulin, että kyseessä oli joku talon yleistila, tilaa kun riitti runsaasti. Sitten minulle selvennettiin, että tila on Marian oma harjoitustila. Oletin että hän asuisin siis ehkä perheensä kanssa talossa. Mutta ei, perhe asuu Innsbruckissa ja Wienissä opiskelevalle tyttärelle oli ostettu kolmio keskikaupungilta ja alakerrasta kiva liiketila harjoitushuoneeksi ja sosiaalitilaksi.

Alan uskoa teatteriproffan tokaisuun, että täällä ei köyhistä oopperalaulajia tule.

Tarjolla oli valtava kattilallinen "Punssia" eli glögityyppistä kuumaa juomaa jossa seassa oli sattumina runsaasti marjoja ja hedelmänpaloja, keittoa, keksejä, kakkuja, hedelmiä, dipattavia kasviksia, pastasalaattia ja leipää. Tutustuin paikallisen levitekulttuurin ihmeisiin ja tölsäsin leivän päälle kaikenvärisiä "aufstricheja" sen tarkemmin kyselemättä, mitä mömmöt sisältävät. Kananmunan ja avokadon ainakin bongasin. Hyvä keksintö, tosin paikalliseen tapaan aika raskasta naposteltavaa.
Ohjelmassa oli monenmoista yhteismusisointia ihan leirinuotiokitarointi-tyyppisestä hassuttelusta Itävaltaisten joululaulujen kautta sooloesityksiin. Sooloja oli tosin vain yhdeltä ihmiseltä ja niitä oli monta. Tässä tapauksessa monta tarkoittaa liikaa. Tosin kun 16 laulajaa kokoontuu, on itsestäänselvää että joukossa on joku, joka vetää soolo ad-lib korukuviot joka biisiin ja haluaa kohdella muita lähinnä taustakuoronaan. Jokainen biisi toki piti juontaa sisään että "hei kaikkihan osaa tän!". Ja jos joku osasi, niin se kyllä improvisoitiin äkkiä ulos biisistä.
Onneksi viimeisenä oli mukava yhteinen joululauleskelu ja illasta jäi suuhun mukava maku. Varsinkin se oli mukavaa, että mun formulasaksaa on taas kuunneltu yhden illan verran ja olen päässyt mukaan ihan keskusteluihinkin. Ja alan olla pian lähes luonteva poskisuutelija.

Illan ykkösjutut eli lumiukkomuffinssit, punssi ja sairaan hyvät vaniljakeksit

Eilenkin oli erikoispäivä. Kävin päiväretkellä Regensburgissa pienen lauluhommelin takia. Junamatkat maksoivat mannaa, mansikoita ja puolet natsien kulta-aarteesta, mutta tää nyt on vähän tällästä. Onneksi tulee veronpalautukset ja kilo hapankaalia maksaa 56 senttiä.
 Kävin aamulla koululla lämmittelemässä kroppaa ja ääntä ja mitätöin koko homman nukkumalla kaksi tuntia junassa. Mun superkyky on se, että pystyn nukkumaan rennosti kaikissa mahdollisissa liikennevälineissä. Ennätykseni on 6h unet bussin lattialla ja se, että nukahdin Tukholmassa ja heräsin Reykjavikissa. Nyt nukkuminen oli vähän outoa. Olin ilmeisesti todella väsynyt, koska luulin vain pikkaisen torkahtelevani, mutta kello hyppäsi aina yli puoli tuntia eteenpäin. Mulla on tapana myös kuorsata noin kerran vuodessa (olen kuullut myös väitteitä, että oikeasti tätä tapahtuisi hieman tiheämminkin, mutta kieltäydyn kuuntelemasta) ja aina jännittää, että millaisen konsertin sitä on kanssamatkustajille järjestänyt. Ja onko kuolannut ja minne ja pahastiko ja pysyttiinkö omilla rinnuksilla.

Ensivaikutelma kaupungista oli aivan kiva. Ensimmäinen tehtäväni oli suunnistaa sovittuun paikkaan. Välineinäni oli printattu ohjelappu ja googlen kartta. Suoritin joulun ihmeen ja löysin paikalle melko sujuvasti.
 Suuntavaistoni on vitsi. Jos olisin muuttolintu, olisin sellainen ikkunaan kolme kertaa peräkkäin lentävä muuttolintu. Olen eksynyt pyöreään saareen, vaikka kaiken järjen mukaan sillan löytäisi ihan vaan kävelemällä rantaa pitkin yhteen suuntaan. Olen soittanut itselleni taksin päästäkseni treeneihin ja ajanut 200m suoraa tietä. Käytössäni koko episodin ajan oli kännykän karttaohjelma.
Vaikutelmani Regensburgista parani koko ajan matkani edetessä. Leveä ostoskatu kapeni, talot vanhenivat ja kulmien takaa ilmestyi aina lisää pieniä mukavan näköisiä kuppiloita, joulutoreja ja pieniä aukioita. Poikkesin välillä reitiltä ihastellakseni jonkun liikkeen ikkunaa tai ihan vain fiilistelläkseni. Tai ihan vain tuijottaakseni vanhaa rakennusta.

Ainut asia, joka eiliseltä jäi harmittamaan se, etten ennen lähtöä kerennyt ostamaan löytämiäni maailman parhaita joulukortteja. Vanhassa kaupungissa kaikki oli viimeisen päälle jouluisen lutuisaa. Lauluhommelit hoidettuani ehdin vielä tehdä nopean visiitin markkinoille syömään nakkisämpylän ja juomaan mukillisen punssia. Koin velvollisuudekseni syödä ainakin pari pientä bratwurstia kun olin sentään Saksaan asti itseni junaillut. Alkuperäinen suunnitelmani oli vetäistä puolen metrin nakki patongin välissä, mutta järki ja kohtuus estivät. Tällaisia tuomiopäivän kabanosseja oli tarjolla monessakin kojussa.
Jos nämä lauluhommat ei natsaa, niin voisin hakea vaikka matkaoppaaksi seuramatkafirmoihin, jotka raahaa eläkeläisiä keski-euroopan joulutoreille ja oopperaan. Meikän mielenkiinnon kohteet kun tuntuvat kohtaavan keskiverto 65-vuotiaan kanssa.

En etsi valtaa, loistoa, mutta glögi ja pulla kelpaa

Perjantaina julistin joulukauteni avatuksi! Koulussa oli pari positiivista ylläripylläriä, sain maanantaina äänittämäni nauhat hyvissä ajoin itselleni ja pahan oloinen teatteriproffa ei sittenkään inhoa minua. Tämän kunniaksi hyppelehdin iloinen virne naamallani Schönbrunnin joulutorille. Joulutoreja täällä on nyt vähän joka toisella kulmalla ja tuo Schönbrunnin tori on ehkä pahimpia turistiloukkuja, mutta ympäristöhän linnan pihassa on mitä kaunein ja kojuissakin oli aivan mielenkiintoisia juttuja. Ostin mukillisen Glühweinia, höntsäilin toria ympäriinsä ja suunnittelin korvatunturi-bisneksiä eli joululahjoja ihmisille. Glühwein olikin tujumpaa kamaa mitä muistin ja tyhjään vatsaan se meinasi tehdä yllätyksen. Hilpeässä jouluhuppelissa matkasin metrolla kotiin.

Meikä tykkää joulusta. Toki olen tarkka siitä, että hirveästi ennen ensimmäistä adventtia ei tule innostumista aloittaman, muuten rupeaa kyllästyttämään. Mutta minä tykkään joululauluista, jouluruuista, lahjoista, valoista, kuusesta, glögistä, suklaasta ja melkeinpä kaikesta mitä jouluun liittyy. Tolkuton kuluttaminen ei jouluuni kuulu, koska mulla ei ole rahaa kuluttaa tolkuttomasti. Sitä korvatakseni olen ihan hakeutunut esim. Stockmannin jouluosastolle monesti vain hiplaamaan koristeita. Tänä vuonna ajattelin viedä kotipuoleen aimo läjän kaikkea itävaltalaista jouluherkkua. Saanpahan sitten tännepäin palatessa täyttää laukun vaatteilla ja muilla tavaroilla, jotka nyt vielä odottavat suomessa. Erityisesti multa pyydettiin juustoa. Isäni jouluperinteeksi on tullut jääkaapin täyttäminen juustolla ja olen monesti ollut kaupassa auttamassa tässä projektissa. Jos joulua viettää neljä ihmistä, niin on ihan perusteltua ostaa kolmea erisorttista goudaa, valikoima homejuustoja ja lähes kaikkia Valion valmistamia juustomerkkejä.

En ole perheessäni ainut, joka tykkää syömisestä. Viikottaisessa perheskypessä ollaan nyt palaveerattu jo siitä, montako kalaruokaa on liikaa. Tähän mennessä on todettu, että viisi ei ole liikaa.

Lauantaina kävin koululla harjoittelemassa ja ohimennen vilkaisemassa Naschmarktin tarjontaa. Naschmarkt on ruokatori, joka on auki vuoden läpeensä ja josta nyt tarvitsin mausteita ja vihanneksia. Koetin noudattaa paikallista vinkkiä, eli sitä, että mitä kauempana koju on Karlsplatzilta, sitä halvemmat hinnat.
Metrossa joku pieni vanha mies kyseli olenko Slovakialainen koripalloilija ja halusi kertoa, että hänen siskonsakin on todella pitkä. Olin jumissa keskustelussa ihan liian monta pysäkinväliä ja mietin, että tuleeko joku avaamaan keskustelun lyhyiden ihmisten kanssa silleen "Hei mulla on kans sukulainen joka on ihan älyttömän lyhyt, ootko sirkuksessa töissä?"

Sunnuntaina tein pienen retken Wienin lähikaupunkiin Klosterneuburgiin. Matka ei ollut kauhean pitkä, mutta tarvitsin kahta metroa ja yhtä bussia, josta toki jäin väärällä pysäkillä ja jouduin kävelemään. En oikein ollut tietoinen minne olin menossa, joten yllätyin positiivisesti. Wieniä ympäröi metsäiset kukkulat ja nyt tajusin olevani nimenomaan niillä nyppylöillä. Bussimatkalla mentiin pitkä matka Tonavan vartta ja maisemat oli todella kauniit. Kun vihdoin pääsin kaupungin keskustaan, totesin, että se oli mitä söpöin ja herttaisin. Paljon matalia 1700-luvun taloja, pastillivärejä ja selkeästi keskiajan kaavalla väsätty keskusta. Keskustaan piti kiivetä jyrkän mäen huipulle ja matkalla oli kivisilta, jossa oleva kyltti sanoi "Ei olla ihan kartalla millon tämä silta on rakennettu, mutta se on korjattu ensimmäisen kerran 1490. Viimeksi silta on korjattu 1985" Eli silta on niin vanha, että se on ollut 1400-luvulla jo mäsänä. Ja onko ne korjanneet sitä noiden vuosien välissä? Ja jos ei, niin en voi kuin hämmästellä paikallista kivenkasaamistaitoa.
Paikalliset oli kasanneet kivestä myös luostarin, joka oli nököttänyt paikallaan jo 1100-luvulta, eli huomattavasti pidempään kuin mitä mun aivo voi tajuta. Samoihin aikoihin Suomessa ajankohtaisia asioita on ollut oravannahat ja heimosodat. Täällä nämä osasi jo kasailla ihan killereitä kivisiltoja!
Kävin sisällä luostarikirkossa ja kuulin pienen pätkän katolista messulaulua. Jotenkin se oli hirveän vaikuttavaa, varsinkin kun kirkko oli koristeltu sellaisella "Kullattiin kaikki" -metodilla. Mikäs siinä, urku soi ja katselin kaunista barokkityyliin koristeltua kirkkoa.

Varsinainen syy, miksi tulin Klosterneubergiin oli suomalaiset joulumyyjäiset. Isoon saliin oli tuotu pitkiä pöytiä ja seinustoja kiersi monenlaiset myyntipöydät. Erityisesti mua ilahdutti kaikki syötävä, koska koti-ikävän sijaan olen kärsinyt hirveästä suomiruoka-ikävästä. Ensitöikseni ostin kupin kotoisan makuista suodatinkahvia ja pipareita. Pussillisen pullaa ostin kämpille pakastimeen. Karjalanpiirakoista näin vain vilauksen ennen kuin ne myytiin loppuun, mutta joulukinkkuvoileipä oli oikein herkullinen sekin. Ruokajuomavalintani oli karpalolonkero. Uskaltauduin juttusille myös Wienin suomalaisen opiskelijayhdistyksen tyyppien kanssa ja nyt mulla olis suunnitelmana mennä juhlimaan itsenäisyyspäivää Wiesolaisten kanssa ensi perjantaina. Bongasin myös ilmoituksen kauneimmista joululauluista 15.12. Tälle joululle tuo voisi olla enemmän kuin paikallaan, monena vuonna on jäänyt vapaaehtoiset joululaulamiset väliin, koska samat sylviat on veisattu sekä omilla keikoilla että oppilaiden kanssa. Nyt tuskin on övereitä tiedossa.
Kuulin myös todella paljon rakenteeltaan virheetöntä, mutta todella suomalaisen karusti äännettyä palikkasaksaa. Sain aivan uutta toivoa. Jos nuo ihmiset on pärjänneet täällä vuosikaudet, niin enköhän minäkin täällä vuoden verran selviydy. Vaikka en osaakaan vielä oikeen aspiroida ja nuotti puheessa on niin kovin suomalainen.

Koska en usko tärähtäneisiin valokuviin parhaina mahdollisina tunnelmankuvaajina, olkoon tämä nyt sellainen verbaalinen joulukortti:
Kun lähdin markkinoilta, pienessä ja vanhassa kaupungissa oli jo aivan pimeää. Luostarin kirkonkellot soittivat kello kuutta ja pientä aukiota valaisi suuri joulukuusi. Suuriin paljaisiin puihin oli ripustettu valaistuja paperitähtiä. Kävelin rinnettä alas pienten, herttaisten väristen talojen välistä, näin muutaman matalan porttikongin jotka veivät kapeille sivukujille. Kahvilan ikkunaa valaisivat jouluvalot. Luostarin pihan joulutorilta kuului torvisoittokunnan soittama joululaulu.