Kotimaa kun taakse jäi ja muita pakollisia vaihtoblogiotsikoita

Perjantaina vietin ensimmäisen itsenäisyyspäivän kotimaan rajojen ulkopuolella. Päivä ei mennyt kaikilta osin odotetusti. Mulla olisi pitänyt olla pieni esittäytymiskoelaulu yhdelle professorille ja hän päätti kunnioittaa työtäni ja aikaani jättämällä tulematta paikalle. Ei ole ensimmäinen ohari tämä. Tottakai suhtauduin asiaan niinkuin aikuinen musiikkialan ammatti-ihminen. Menin nurkan taakse polkemaan äänettömästi jalkaa ja heiluttelemaan keskisormea niin ettei kukaan nää. Protestiksi koko maailmalle päätin mennä kotiin, avata viinipullon ja katsella kun ihmiset kättelee. Selitin itselleni, että onhan se nyt melkein kansallinen velvollisuus. Illalla oli tiedossa Wienin suomalaisten opiskelijoiden Stammtisch itsenäisyyspäivä-teemalla.

Siinä juhlia ja konserttia katsoessani alkoi ärsyttää sosiaalinen media. Juhlien teema oli "Koko Suomi" ja ajankohta itsenäisyyspäivä. Ihmiset kävi facebookissa oikein porukalla päivittelemässä, että onpas paljon Sibeliusta. Samat ihmiset varmasti yllättyvät myös siitä, että kahvi närästää, talvi seuraa syksyä ja karhut kakkivat metsään.
Ei sillä, että en itse ihmettelisi esim. sitä, miksi Valtteri Torikan osuus oli vain puoli biisiä laulua mikkiin.

Mutta tokihan siis maassa, jossa klasari on sitä suosituinta musiikkia, meidän on syytä olla huolissaan siitä, että ihmiset kuuntelevat vääriä säveltäjiä.

Eiku

Näin useita päivityksiä ihmisiltä, jotka pitivät konsertista kovasti. Itsekin pidin ja jopa liikutuin. Oon sillä tavalla nolo. Harva kuitenkaan kiinnitti huomiota siihen, että suomen katsoituimmassa Tv-lähetyksessä oli poikkeusohjelmaa joka oli edes enimmäkseen klassisen musiikin konsertti.

En jaksanut jäädä sen enempää koneen ääreen ärsyyntymään joten suuntasin juhliin. Paikalla oli aluksi parikymmentä suomalaista, mutta porukka kasvoi koko ajan. Pian kasassa oli varsinainen suomibaari-simulaatio kun sisälle saapuessa kaikki ölinä tuntui olevan tutulla kielellä. Uusia tuttuja löytyi myös ja keskustelu pyöri paljon ihmisten kokemuksissa Wienistä. Taustalla pyöri itsenäisyyspäivän vastaanoton kättelyosuus kolmeen kertaan läpi. Kaikenkaikkiaan ilta oli todella hauska, vaikka jossain vaiheessa väsymys vei voiton ja lähdin kotiin. Kuulemma jatkot olivat myös olleet oikein hauskat.

Lauantaina herätessäni huomasin, että yhden syksyn verran lenkkeilyä ja raitistelua tekee hallaa sille, paljonko yksi savolainen mezzo-sopraano kestää siideriä. Määrällä, jonka ei pitäisi laskujeni mukaan aiheuttaa edes tukevaa hiprakkaa, olin hankkinut itselleni kivun ja harmin. Suunnitelma koululla harjoittelusta vaihtui How I met your mother- maratooniin ja paperihommien katseluun. Neuvottelin itseni kanssa sopimuksen, että jos opettelen ensemble-nuotteja pari tuntia, saan mennä kauppaan ja ostaa jäätelöä. Sunnuntai meni aika lailla samoilla lepäilylinjoilla, tosin sain urheiltuakin.

Ja stressattua. Pitäisi pikkuhiljaa oppia, että mun on turha haaveilla rentouttavasta kotiviikonlopusta yksin, koska lauantai-iltaan mennessä keksin aina jonkun katastrofin jota stressata.

Mun koelaulu-cd:n biisien tiedostokoot on liian isoja, tutkintotodistuksen suomenkielinen ja englanninkielinen versio on liian erinäkösiä ja tiistaina on kaksi oppituntia päällekäin.

Jos jotain tällaisista hulluista "muutan vuodeksi johonki kakkukaupunkiin"-kokemuksista oppii, niin ainakin sen, miten reagoi paineen alla. Mielestäni stressin käsittelyssä alan kehittyä ja kestän jo ennen ylivoimaisilta tuntuneita tilanteita oikein hyvin. Uskallan jo lähteä junalla vieraisiin kaupunkeihin kikkailemaan itseäni kartan avulla tärkeisiin tapaamisiin.
Seuraava, missä ajattelin ylittää itseni, on ihmisiin tutustuminen. Olen perusluonteeltani vähän sellainen, että en tutustu ihmisiin viikossa tai kahdessa enkä oikein osaa tyrkyttää itseäni juttusille. Siksi mulla on nyt meneillään "Puhu ihmiselle 2013" -kampanja. Kampanjan tarkoituksena on se, etten ole aina se sosiaalisten tilanteiden kummallinen tuijottaja vaan oikeasti juttelenkin jotain. En ole mielestäni kovinkaan introvertti, koska mulla kuitenkin on paljon kavereita ja paikoitellen olen vuolaasti virtaava tyhmien tarinoiden Tonava. (Toinen some-ärsytys!! Ihmiset, joiden jokainen jakama juttu on jotain "Vain introvertit voivat tajuta tämän" ja se, että pitää liittyä johonkin omiin persoonallisuustyyppi-ryhmiin. Suosikkini oli joku mystinen kirjainyhdistelmä, jotka facebook-ryhmänsä mukaan ovat älykkäitä, usein romanttisia ja jotka ovat välillä kovin haavoittuvaisia. Melko harvinainen yhdistelmä, hei. Ootte tosi erilaisia kuin me normaalit debiilit, jotka ajattelee vain järjellä jota ei sit kuiteskaan ole ja joille romantiikka tarkoittaa sitä, että kumppania kehoitetaan kääntymään)
Saksantunnilla vertailtiin kokemuksia ystävien hankkimisesta ja sosiaalisuudesta ja löysin yllättäviä ymmärtäjiä. Mitä tulee uusien ihmisten kohtaamiseen ja tunteiden räiskyvään näyttämiseen, niin meikä on korealainen. Meriitit riittäis kohta varmaan kansallisuuden hakemiseen ja voisin ruveta ihmeellisen pitkäksi korealaiseksi.

 Uusia kavereita tarvitsen juuri nyt ehkä enemmän kuin aiemmin täällä ollessani, koska lauantaina lähetin kohtalokkaan sähköpostin. Oopperajuhlakuoro on tuntunut mun sosiaaliselta tukikohdalta Suomessa ja oon iloinnut jo etukäteen siitä, että saan sentään kerran kuussa huutonauraa ja pölöttää. Asiat ensi kesän suhteen sai kuitenkin sellaisen käänteen, että mulla saattais olla mahdollisuus tehdä jotain muuta. Mukavinta olisi ollut jatkaa, mutta oma kunnianhimo ja harkinta sanoo kovasti, että juuri nyt on hyvä hetki panostaa ihan vain ja ainoastaan omiin lauluhommiin. Teki aika hemmetin tiukkaa muotoilla sähköposti, että en oo tulossa.
Koetan nyt kovasti uskoa siihen, että tämä liike kannattaa ja teen ensi kesänä jotain eteenpäinvievää ja merkittävää. Pahimmassa tapauksessa loisin porukoiden luona ja soittelen kuorolaisille, että kellä ois kenraalilippuja.