Käväisin viikonloppuna reissussa. Eksoottinen kohdevalintani oli Helsingin Rastila eli Savonlinnan oopperajuhlakuoron harjoitusleiri. Lähdin perjantaina matkaan suurin, viattomin silmin kohti mukavaa viikonloppua, syömistä, kavereita, ylensyömistä ja laulamista. Sanoinko, että aioin syödä aika paljon?
Koska neuroosikokoelmani kirkkain tähti on liian ajoissa oleminen lentokentillä ja rautatieasemilla, olin tottakai lähes kolme tuntia ennen koneen lähtöä jo kentällä. Aluksi piti lentää Lufthansalla Frankfurtiin ja vaihtaa siellä sitten saman firman Helsingin koneeseen.Koska koneet ihan varmasti lähtevät ilman minua jos en tuijota lähtöporttia ainakin tunnin verran, olin ehkä ensimmäinen paikalla oleva matkustaja. Siksipä oli erityisen lystiä huomata, että kone oli myöhässä ja lähtö tulisi myöhästymään puolella tunnilla. Kyselin lähtöselvityshenkilöltä, että tulenko ehtimään vaihtooni. Selvitystäti kehotti yrittämään ja lupasi infota Frankfurtiin tilanteesta. Olin hankala ja kärttyinen lentomatkustaja ja mutustin ilmaisen välipalavoileipäni äreästi muristen.
Turbiinit olivat kuitenkin täynnä pelikaaneja, Frankfurtissa oli yksi kiitorata suljettu ja kone joutui hidastamaan vauhtia entisestään. Lentoemo kuulutti, että Helsinkiin lentäjät on buukattu seuraavaksi aamuksi.
Vitutti kuin liito-oravaa hakkuuaukean reunalla.
Noh, Lufthansa varasi minulle lennon seuraavaksi aamuksi, maksoi hotellin ja lohturuoka-buffetin. Ajankulukseni söin niin paljon, että se ei enää ollut hauskaa. Maksoin 4,5e tunnin internetti-ajasta ja röhnötin. Koetin etsiä jotain tapaa nauttia yllättävästä pikalomastani saksassa, mutta yksin syöminen kiireessä ennenkuin ravintola sulkeutuu, hotellihuone ilman virikkeitä ja kotiin unohtunut hammasharja laskivat kovasti tunnelmaa. Yöunet oli surkeat, koska stressasin taas seuraavan aamun lennoista ja harmittelin sitä, että pääsen treeneihin 5h myöhässä. Jokainen hetki pois siitä ajasta, jonka olen suomessa, otti päähän. Oli monenlaista ensimmäisen maailman ongelmaa ilmassa yhtä aikaa.
Aamun lento meni aivan normaalisti. Harmitteli edelleen koko matkasähläys ja oli sellainen kevyt taustaketutus koko ajan. Olen bloggaamisen lisäksi alkanut välillä kirjoitella muutenkin ja lentokone-angsteissani sain aikaiseksi pitkän ja keskinkertaisen pöytälaatikkonovellin.
Kaikki hälveni mielestä, kun lensimme pilvettömällä taivaalla Helsingin yli. Bongasin Ruoholahden, keskustan, Pasilan ja monta muuta tuttua paikkaa yläilmoista. Lapsellinen riemukas hymy naamallani saavuin terminaaliin, jossa pieni veljeni odotteli viedäkseen minut treeneihin.
Reilussa vuorokaudessa muistin taas, että mulla on persoonallisuus ja ystäviä. Sain halauksia, kohteliaisuuksia, iloisia ilmeitä, tyhmiä juttuja, kerroin tyhmiä juttuja, nautin, nauroin enemmän kuin kahteen kuukauteen. Lauloimme lauluja mm. Kull- ja Kalervosta. Pääsin vähän uloskin, iltakävelyllä Kallvik oli pimeä, melko hiljainenkin ja tähdet näkyivät selvästi. Teki mieli halata puuta.
Sunnuntaina veli kävi taas viemässä minut kentälle ja koneeni lähti kohti keski-eurooppaa aikataulussa. Mieli oli haikea ja tuhersin pari epäkuvauksellista kyyneltä kun Helsingin valot jäivät taakse. Toisaalta olin odottanut pahempaa. Wieniin palui tuntui yllättävänkin mukavalta, koska täällä on oma kämppä, omat tavarat ja arki. Oli mukava huomata, että arkeni ei ilmeisesti ole mikään tuskien suo, koska siihen on kuitenkin aivan hauskaa mennä takaisin. Aikoinaan Oulun opiskelujen alkuaikoina muistan inhonneeni kämpille palaamista ja olisin aina halunnut hypätä junasta Kuopion kohdalla. Jos sekin tilanne muuttui neljässä vuodessa siihen, että poismuuttaessa lupasin lopettaa itkemisen viimestään Iisalmen kohdalla ja epäonnistuin siinäkin, niin minun ja Wieniin suhde vaikuttaa nyt oikein lupaavalta.
Sain eilen tietää, että mulle oli viikonloppuna jätetty uutinen kertomaatta. Pieni pimittäminen oli kuitenkin ihan hyvä juttu, niin sain nautittua viikonlopustani kavereiden kanssa enkä parkunut jossain kannon-nokassa.
Perheemme lemmikki, bordercollie Fix oli lopetettu perjantaina. Tuhansien lempinimien Viksu-Veijari, Bordsi, Bordsikaani ja Kaani Bordselius saavutti viime syyskuussa 15-vuoden iän ja oli kovin vaivainen koiravanhus. Korvat, lonkat, eturauhanen ja sydän ovat reistanneet jo jonkin aikaa ja eläin alkoi olla kovin kivuliaan oloinen. Lopulta näönkin huonontuessa Fix etsi ihmisiä hajun perustella ja seurasi jatkuvasti kosketusetäisyydellä. Otukselle, joka nuoruuden päivinään heitti huvikseen 13 kierrosta talon ympäri, ajoi kissan puuhun, söi sohvanpehmusteet ja vieritti kaivamansa kivenlohkareen pihan poikki ennenkuin alkoi harkita aamupalan syömistä, ei kivulias hoipertelu ole enää elämää. Hirveä päätös ja olen hyvilläni, että minun ei tarvinnut sitä tehdä.
En minä usko, että olen tajunnut vielä kokonaan, että meillä ala-asteajoista ollut perheenjäsen on nyt poissa. Fiksille ei koskaan kokonaan valjennut, mitä eroa on karvaisella paimenkoiralla ja ihmisellä, joten se on yrittänyt toistuvasti mm. syödä pöydän ääressä ja nukkua pää (minun) tyynyllä. Oli mukava yllätys kun melkoinen mötkö eläimeksi hyppää sänkyyn viereen, laittaa pään tyynylle, kyhnyttää itselleen lisätilaa ja kääntyy selälleen. Pari kertaa olen nukkunut jalat tietokonetuolilla, koska koira vei tilan. Paimennustehtävistä Fix siirsi itsensä nopeasti johtotehtäviin ja päätti istua mielummin traktorissa, kuin juosta pitkin mutaista peltoa. Paimennuksen tyyli olikin senverran raju, että työnjohto olikin ehkä parempi homma.
Ala-asteella koira koetti aamuisin hypätä koulutaksin takapenkille. Fixin turkkiin olen itkeskellyt sitä, kun ylä-asteen alku oli kovin hankalaa. Kun muutin lukioon, dorka eläin kävi pudottelemassa lelujaan muuttolaatikoihin ja kun palasin viikonloppuisin kotiin, Fix unohti välillä hidastaa vauhtia tervehdyksissään ja autosta noustessa sain voimakkaan taklauksen. Oulusta ja Helsingistä vanhempien luokse palatessa tuvan ikkunasta näkyi yleensä aina musta nenä valkeassa kuonossa. Oon tosi iloinen, että pääsen lomalle suomeen muutaman viikon päästä, mutta nyt tuntuu pahalta, että tavanomainen tervehdyskomitea ei enää ole paikalla.
Onhan meillä noita kissoja ja onhan nekin maailman parhaita karvahanureita, mutta niiden tervehdys Rantasalmelle palatessa on enemmän linjaa "Terve, en muista kuka olet. Anna ruokaa tai mene pois. Istun sun päälle. Älä liiku, saatana"
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
tiistai 19. marraskuuta 2013
Anu arvioi
Kävin viikonloppuna katsomassa kolme oopperaa, koska jäi putki hyvin päälle. Oli mielenkiintoisia teoksia sattunut peräkkäisille illoille ja seuraakin oli. Aion tässä arvioida hieman näkemääni:
Perjantai
Puccini - Madame Butterfly
Staatsoper
Hyvää peruskauraa oli tarjolla. Pääroolin laulaja oli oikein erinomainen, vielä kun muistaisin nimenkin. Kapellimestarina oli Placido Domingo ja Pinkertonia lauloi joku nyanssitajuton huutaja. Mietittiin, että olisikohan syytä vaihtaa nuo toisinpäin. Domingo laulaisi tenoripääroolin varmasti hienosti ja mölisevä tenori pitäisi soittohommat varmaan ihan yhtä hyvin kasassa kuin Domingo. Johtamisessaan oli vähän samaa fiilistä, kuin erään oopperafestivaalin eräässä Wagner-teoksessa joka on ensi keväänä jossain aasian maassa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Todennäköisesti ette, eli ei jatketa tätä sisäpiirin vitsiä enempää. Sanotaan nyt vaan, että mikään yhteismusisoinnin riemujuhla ei ollut kyseessä.
Herra Tenori oli ensimmäinen huono solisti mitä olen kuullut Staatsoperissa. Anteeksi näin rankka ilmaisu, mutta laulu oli kireää, tasapaksua huutamista missä ei ollut sävyjä ja homma kuulosti todella vaikealta. Haluaisin uskoa että kyseessä oli vain huono päivä, mutta kaveri varoitti jo etukäteen toisen esityksen nähtyään, että ei kannata sitten mitään laulutaidetta tältä herralta odottaa.
Pinkerton lähtee Amerikkaan, Butterfly jää odottamaan ja meikä huokaisee helpotuksesta.
Lopun huippuhetki oli täysillä mölisty fraasi "HYS ÄLÄ HERÄTÄ HÄNTÄ", kun Pinkerton palaa hakemaan poikaansa ja Butterfly on vielä nukkumassa. Hyvin laulettu, Hermanni.
Olisi varmaan syytä julkaista sellainen "Dynamiikkamerkinnät tenoreille" -kirjanen. Hyvä formaatti voisi olla vaikka värityskirja.
Visuaalisesti tarjolla oli kimonoja, kirsikankukkia ja näyttäviä romahduksia polvilleen surun murtamana. Eli ei mitään yllättävää. Mun näyttelijäntyön tunneilla on ihan älyttömän komea japanilainen poika. Tämä ei liity tähän mitenkään, aattelin vain infota.
Lopussa yleisö heitteli kukkia lavalle ja huusi bravota seisaallaan. Makunsa kullakin.
Lauantai
Staatsoper, Naamiohuvit
Nyt toimii, ai että. Solistit oli ihan timanttia. Pääroolin sopraano oli alussa vähän outo, mutta hyvällä tavalla outo. Ulricaa laulavaa mezzoa kuunnellessa pääsin eroon niska- ja hartialihasten jännityksestä, negatiivisuudesta ja olen ihan varma, että närästykseni parani myös. Hervoton ääni! Rakas päiväkirja, minusta tulee isona Monika Bohinec.
Lavatoteutus oli hieno katsaus oopperan vanhoihin perinteisiin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt maalatut lavasteet! Luulin aluksi, että kyseessä oli joku ironinen toteutus, kun ei voi laittaa taulua seinälle, vaan seinään maalataan taulun kuva. Verhotkin oli vanerista tehty.
Meeri kuitenkin valaisi, että sen opettaja on joskus nuoruutensa kukkeina vuosina laulanut Ameliaa Staatsoperissa 80-luvun puolivälissä, eikä silloinkaan välttämättä ollut kyseessä samaisen produktion ensi-ilta. Samalla ohjauksella, lavastuksella ja puvustuksella on siis menty laskujeni mukaan ainakin tuhat vuotta. Kaikki perusasiat oli kuitenkin oikein hyvin ja viihdyin. Vähän pönötystä meinasi tosin luiskahtaa sekaan ja välillä oopperanäyteltiin ronskisti. Koska toisin kuin tosielämässä, oopperatodellisuudessa ilmeisesti:
-romahdetaan itkun yllättäessä välittömästi polvilleen. Koska eihän kukaan tajua, jos tuherrat siinä seisaallasi.
-kun kohtaat rakastettusi, nappaat häntä lujasti kiinni ja puristat. Kyynärpäistä.
- jos sinua isketään teräaseella, on syytä romahtaa samantien lattiaan niin nopeasti kuin pääset. Loikkaa vähän, jos voit
Amelia teki näihin kyllä poikkeuksen. Harvoin muistan niin voimakkaasti hengittäneeni jonkun laulajan mukana.
Sunnuntai
Theater an der Wien, Mozart - Idomeneo
No nyt ei ollut perinteistä ja traditionaalista. Paitsi musiikki, josta vastasi barokkiorkesteri ja tänäänkin onneksi erittäin hyvät solistit. Kahden päivän tykityksen jälkeen barokkisoittimet ja Mozart teki korville höpöä ja nannaa.
Ohjauksessa oli:
-lava täynnä hiekkaa ja miesten kenkiä
-verta ja mutaa
-joku oli raskaana, vaikka libretossa ei niin lue
-videoheijasteita
-rumia toimistovaatteita
-kontrastina äärimmäistä muovi-kitschiä
-ihmisiä alusvaatteisillaan
-paljon väkivaltaa
Ja mikä oli reaktioni ja mielipiteeni tästä? Ihan käsittämättömän hyvä ooppera!! Alkuperäisen libreton merikäärmeet ja merenjumalat toimi teemoina, mutta mun oletettiin jopa jossain kohtaa käyttävän omia aivojani. Mahdollisuus vaihtoehtoisille tulkinnoille oli läsnä. Näyttelijäntyö oli hengästyttävää seurattavaaja mietin monesti, miten hienoa olisi päästä tekemään lavalla jotain noin vahvaa ja realistista. Kun on taas nähnyt sen verran monta sopraanopääroolia, joiden tehtävä on olla kaunis ja surullinen, heilutin henkistä räikkää ja soitin näkymätöntä vuvuzelaa yleisössä seuratessani todella uskottavaa ja riipivää työtä lavalla. Kuulemma mielenkiintoinen näytteleminen alkaa siitä, kun ei enää yritä olla kaunis tai viehättävä. Nyt se piti todellakin paikkansa. Mukana ollut kaveri itki. Mummot taputtivat seisaaltaan. Tunsin saaneeni sekä musiikki- että teatterielämyksen.
Perjantai
Puccini - Madame Butterfly
Staatsoper
Hyvää peruskauraa oli tarjolla. Pääroolin laulaja oli oikein erinomainen, vielä kun muistaisin nimenkin. Kapellimestarina oli Placido Domingo ja Pinkertonia lauloi joku nyanssitajuton huutaja. Mietittiin, että olisikohan syytä vaihtaa nuo toisinpäin. Domingo laulaisi tenoripääroolin varmasti hienosti ja mölisevä tenori pitäisi soittohommat varmaan ihan yhtä hyvin kasassa kuin Domingo. Johtamisessaan oli vähän samaa fiilistä, kuin erään oopperafestivaalin eräässä Wagner-teoksessa joka on ensi keväänä jossain aasian maassa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Todennäköisesti ette, eli ei jatketa tätä sisäpiirin vitsiä enempää. Sanotaan nyt vaan, että mikään yhteismusisoinnin riemujuhla ei ollut kyseessä.
Herra Tenori oli ensimmäinen huono solisti mitä olen kuullut Staatsoperissa. Anteeksi näin rankka ilmaisu, mutta laulu oli kireää, tasapaksua huutamista missä ei ollut sävyjä ja homma kuulosti todella vaikealta. Haluaisin uskoa että kyseessä oli vain huono päivä, mutta kaveri varoitti jo etukäteen toisen esityksen nähtyään, että ei kannata sitten mitään laulutaidetta tältä herralta odottaa.
Pinkerton lähtee Amerikkaan, Butterfly jää odottamaan ja meikä huokaisee helpotuksesta.
Lopun huippuhetki oli täysillä mölisty fraasi "HYS ÄLÄ HERÄTÄ HÄNTÄ", kun Pinkerton palaa hakemaan poikaansa ja Butterfly on vielä nukkumassa. Hyvin laulettu, Hermanni.
Olisi varmaan syytä julkaista sellainen "Dynamiikkamerkinnät tenoreille" -kirjanen. Hyvä formaatti voisi olla vaikka värityskirja.
 |
| P niinkuin pupu. P niinkuin possu. P niinkuin pianissimo. P niinkuin potkut arvostetusta oopperatalosta |
Visuaalisesti tarjolla oli kimonoja, kirsikankukkia ja näyttäviä romahduksia polvilleen surun murtamana. Eli ei mitään yllättävää. Mun näyttelijäntyön tunneilla on ihan älyttömän komea japanilainen poika. Tämä ei liity tähän mitenkään, aattelin vain infota.
Lopussa yleisö heitteli kukkia lavalle ja huusi bravota seisaallaan. Makunsa kullakin.
Lauantai
Staatsoper, Naamiohuvit
Nyt toimii, ai että. Solistit oli ihan timanttia. Pääroolin sopraano oli alussa vähän outo, mutta hyvällä tavalla outo. Ulricaa laulavaa mezzoa kuunnellessa pääsin eroon niska- ja hartialihasten jännityksestä, negatiivisuudesta ja olen ihan varma, että närästykseni parani myös. Hervoton ääni! Rakas päiväkirja, minusta tulee isona Monika Bohinec.
Lavatoteutus oli hieno katsaus oopperan vanhoihin perinteisiin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt maalatut lavasteet! Luulin aluksi, että kyseessä oli joku ironinen toteutus, kun ei voi laittaa taulua seinälle, vaan seinään maalataan taulun kuva. Verhotkin oli vanerista tehty.
Meeri kuitenkin valaisi, että sen opettaja on joskus nuoruutensa kukkeina vuosina laulanut Ameliaa Staatsoperissa 80-luvun puolivälissä, eikä silloinkaan välttämättä ollut kyseessä samaisen produktion ensi-ilta. Samalla ohjauksella, lavastuksella ja puvustuksella on siis menty laskujeni mukaan ainakin tuhat vuotta. Kaikki perusasiat oli kuitenkin oikein hyvin ja viihdyin. Vähän pönötystä meinasi tosin luiskahtaa sekaan ja välillä oopperanäyteltiin ronskisti. Koska toisin kuin tosielämässä, oopperatodellisuudessa ilmeisesti:
-romahdetaan itkun yllättäessä välittömästi polvilleen. Koska eihän kukaan tajua, jos tuherrat siinä seisaallasi.
-kun kohtaat rakastettusi, nappaat häntä lujasti kiinni ja puristat. Kyynärpäistä.
- jos sinua isketään teräaseella, on syytä romahtaa samantien lattiaan niin nopeasti kuin pääset. Loikkaa vähän, jos voit
Amelia teki näihin kyllä poikkeuksen. Harvoin muistan niin voimakkaasti hengittäneeni jonkun laulajan mukana.
Theater an der Wien, Mozart - Idomeneo
No nyt ei ollut perinteistä ja traditionaalista. Paitsi musiikki, josta vastasi barokkiorkesteri ja tänäänkin onneksi erittäin hyvät solistit. Kahden päivän tykityksen jälkeen barokkisoittimet ja Mozart teki korville höpöä ja nannaa.
Ohjauksessa oli:
-lava täynnä hiekkaa ja miesten kenkiä
-verta ja mutaa
-joku oli raskaana, vaikka libretossa ei niin lue
-videoheijasteita
-rumia toimistovaatteita
-kontrastina äärimmäistä muovi-kitschiä
-ihmisiä alusvaatteisillaan
-paljon väkivaltaa
Ja mikä oli reaktioni ja mielipiteeni tästä? Ihan käsittämättömän hyvä ooppera!! Alkuperäisen libreton merikäärmeet ja merenjumalat toimi teemoina, mutta mun oletettiin jopa jossain kohtaa käyttävän omia aivojani. Mahdollisuus vaihtoehtoisille tulkinnoille oli läsnä. Näyttelijäntyö oli hengästyttävää seurattavaaja mietin monesti, miten hienoa olisi päästä tekemään lavalla jotain noin vahvaa ja realistista. Kun on taas nähnyt sen verran monta sopraanopääroolia, joiden tehtävä on olla kaunis ja surullinen, heilutin henkistä räikkää ja soitin näkymätöntä vuvuzelaa yleisössä seuratessani todella uskottavaa ja riipivää työtä lavalla. Kuulemma mielenkiintoinen näytteleminen alkaa siitä, kun ei enää yritä olla kaunis tai viehättävä. Nyt se piti todellakin paikkansa. Mukana ollut kaveri itki. Mummot taputtivat seisaaltaan. Tunsin saaneeni sekä musiikki- että teatterielämyksen.
torstai 14. marraskuuta 2013
Opettajista, laulamisesta ja uudesta lempiruoasta
Olin eilen laululuokkani kanssa ulkona syömässä ja ilta oli tosi mukava! Miinuskaloreille ei ollut eilen asiaa, koska juttelun, laulamisen ja valkoviinispritsereiden ohessa tuhosin hanhen takaneljänneksen, hanhenrasvassa paistettua punakaalia ja kupin puolukkahilloa. Nyt on kuulemma se aika, kun wieniläiset kokoontuvat perheen ja ystävien kanssa syömään hanhea ja päätin kokeilla tätä perinnettä. Tarkoitus olisi ottaa jollain porukalla tämä vielä uusiksikin, koska hanhi on sekä onnekas, että herkullinen eläin. Saattaa olla, että yritän tätä läskiä tirppaa markkinoida myös meidän joulupöytään jos kehtaan.
Opettajani Prof. Lienbacher on pieni ja herttainen, mutta tehokas. Voitte ajatella tätä nyt myös tavallaan sponsoroituna mainoksena, koska ovelana ja lyhyenä naisena ope pääsi eilen livahtamaan salaa tiskille ja maksoi meidän illalliset.
Tunnit ovat hyvin intensiivistä puurtamista, missä keskinkertainen mökä ei pääse seulasta läpi. Tunteihin olen ollut sisällöltään todella tyytyväinen ja vaikka usein tuntuu siltä, että jonglööraan taas pitkästä aikaa monella pallolla ja keskittyminen pitää olla ihan hillitöntä, jotta joku homman osanen ei aivan tippuisi pois, tehdään töitä silti hyvällä fiiliksellä ja tulosta tulee. Kiekko pysyy omassa päädyssä mutta hyökkäys toimii.
Teknisiä asioita en jaksa alkaa erittelemään, koska pitkät keskustelut ja selostukset oman kurkunpään kuulumisista ovat monesti aika puuduttavia ja pitkä kirjallinen selostus aiheesta ei kiinnosta ketään. Jos haluatte kuulla, että ajattelenko nykyään ilman suuntaa imuna vai enemmän ulospäin tähdäten, kehoitan osoittamaan kysymykset väärään sähköpostiosoitteeseeni.
Olen sillä tavalla vielä kädestä pideltävä laulajanpoikanen, että tarvitsen näissä elämän suurissa käännöksissa ja kulmissa vielä liittolaisia ja apukäsiä. Siksi arvostan opettajani neuvoja siitä, kenelle kannattaisi käydä laulamassa ja mitä tahoja paiskoa vaikka ihan nauhoilla. Käskyjä tai kieltoja en ole saanut, vastuu on aina kuitenkin minulla itselläni, mutta kaikki apu, mitä kaipaan on aina saatavilla. Hyviä liittolaisia ei koskaan ole liikaa. Tunnille voi tulla myös laulu- ja koulunkäyntihuolien kanssa ja ymmärrystä siihen, että jokainen päivä ei ole maailman paras laulupäivä löytyy myös. Välillä hormonitoiminta hankaloittaa asioita, välillä on väsymys ja toisella kerralla on paha mieli jostain syystä, mitä ei oikeen osaa sanoa.
Äitihahmoa mä en kuitenkaan kaipaa enkä oman yksityiselämäni suurimittaista analysointia. Olen jo oppinut, että jos tiettyjä rajoja aletaan ylittää, alkaa mukaan tulla kaikenmaailman lähtöahdistuksia ja muuta draamaa, mikä hankaloittaa sitä itse asian opiskelua.
Jostain vuosien varrelta olen saanut mukaani aivan järjettömän itsekritiikin, joka kuiskuttelee huonoina laulupäivinä korvaan, että tämä oli nyt tässä, kaikki on pilalla eikä tietä ylöspäin ole. Tuherrettuani rumaa itkuntapaista Mozartin ääressä kävimme pitkän keskustelun siitä, että tämän homman koko pointtihan on nauttiminen. Laulamisen pitää tuntua hyvältä kehossa ja omassa päässä, siksihän täällä nyt ollaan. Tunneilla tehdään virheitä, niin ei sitten lavalla enää tarvitse mokailla. Ja kaikkihan nyt vähän lavallakin joskus mokailee. En ole vielä tähänastisiinkaan mokiini kuollut, vaikka olen esim. laulanut koelauluissa Straussia ilman nuottiin kirjoitettuja taukoja.
Silloin olin toisaalta aidon yllättynyt että raatikin selvisi järjissään.
Viimeinen asia, mitä kaipaan laulunopettajassa on siis oikein luovuudentappava ruoskiminen. On eri asia olla tarkka ja vaativa kuin rakentaa jokaisesta virheestä kerrostalonkokoinen ongelma, joka tuhoaa kaiken, jos sen ajatteluun ei käytä vähintään kolme tuntia päivässä.
Oikeastihan kaikki nämä asiat ovat olleen Helsingissäkin aivan yhtä hyvin. Tänne tullessa en vain tiennyt, että muuttuuko asiat ja millaisiksi. Olen kuullut juttuja muiden kokemuksista ja päässyt näkemään muiden proffien tunneilla, minkälaista on oikein kunnon kyykytys. Itse olen viimeksi tänään istunut yhden professorin tuntienjaossa ilman mitään tulosta ja tunnin lopuksi saanut kuulla, että ei ole aikaa nyt oikeen vaihtarille, etsi joku muu, ai minäkö ihan pyysin sut tänne. Oho.
Toivokaamme hänelle ärhäkkää huuliherpestä. ja kiusallisia vatsavaivoja.
Ehkä olisin saanut sen tuntini, jos olisin tarpeeksi ärhäkästi kiilannut varsinaisten opiskelijoiden edelle. Todennäköisesti en. Yksi muista lauluvaihtareista korosti kovasti sitä, miten paljon näissä hommissa pitää osata käyttää kyynärpäitä. Kyseisen ihmisen pisteet tipahti mun silmissä huomattavasti. (tosin tämä ei ole ainut syy, missä mulla ja pienellä italialaisella sopraanolla menee sukset ristiin. Bloggaan aiheesta ehkä myöhemmin tai julkaisen esikoisromaanin.)
Olenhan minäkin joskus pimittänyt, etuillut ja kiilannut, mutta siinäpä sitä vasta itsensä mulkuksi tuntee. En halua olla tilanteessa, että teen joskus uraa ja taaksepäin katsoessa saan kiittää enemmän selkäänpuukotustaitoja kuin laulutaitoja. Enhän minäkään nyt kaikista voi tykätä ja itseään pitää osata markkinoida ja tuoda esille, mutta en usko siihen, että samalla pitäisi tuottaa mahdollisimman paljon pahaa mieltä joka suuntaan. Tai muuttua persoonana joksikin aivan erilaiseksi.
Jos lauluhommat alkaa vaatia esim. sitä, että olen ystäviäni selkäänpuukottava narttu, niin mulle löytyy varmasti joku muukin ihan siedettävä ammatti.
Nykyisen luokkani hengestä tulee oikein hyvä olo. Olen jopa yllättynyt siitä, miten vähän kilpailuhenkeä luokan kesken on. Samoja aarioita laulava mezzo lupasi auttaa mua saksankielisten aarioideni kanssa, että saisin ääntämiseni hyvään kuntoon ja kaikkiin mun tyhmiinkiin kysymyksiin löytyy yleensä ensimmäisenä vastaus luokan facebook-ryhmästä. Välillä tärkeimmät infot tulee mulle mysö tekstiviestinä jos joku huomaa, että en ole tajunnut asiaa saksaksi.
Käyn tällä hetkellä kolmella eri pianistilla, vaikka vain kaksi saa minun opettamisesta rahaa. Mun on nyt vaan kuulemma tärkeää saada tältä kolmannelta vielä lisäoppia ja kun hän ilmaiseksi sitä haluaa antaa, niin mikäs siinä. Tänne vaan sitä korrepetitiota!
Opetusluokkamme koululla on hyvä tukikohta, jossa meidän oletetaan seuraavan aika paljon toistemme tunteja. Hirveän ikävää se ei ole, koska sohvien lisäksi luokasta löytyy mm. hedelmiä, keksejä ja usein kakkua, kahvia ja limsaa. Vaikka olen moniin muihin luokkalaisiini verrattuna jo vähän vanhempi, en ole niin vanha, ettei mua saisi pidettyä aika pitkään tyytyväisenä kekseillä ja limpparilla. Seinillä on kuvia oppilaista ja meitä, joiden kuvia ei vielä seinällä ole, muistutettiin viimeksi eilen, että mahdollisimman pian pitäisi saada naama nyt sinne muiden joukkoon!
Eilen oli myös valaisevaa kuulla siitä, että tämä ei kuitenkaan ole kaikesta maailman pahasta turvassa oleva klassisen musiikin ehdoton turvasatama. Laulumusiikin koulutus vääntää kättä rahasta muiden yksiköiden, erityisesti laulupedagogien kanssa. Jotkin asiat kuulosti liiankin tutuilta, esimerkiksi koulun johdon solvaaminen. Rehtori ei ole muusikko vaan liike-elämän ihmisiä, eikä koskaan käy lauluosastolla. MDW oli myös vastikaan neuvotellut paikallisen opetushallituksen kanssa siitä, että mikä heidän paikkansa ja tarkoituksensa on koulutuksessa ja montako musiikkiyliopistoa tämä maa tarvitsee. Tosin täällä tunteita kuohuttaa enemmän se, että yliopisto suunnittelee ehkä painottavansa jossain vaiheessa enemmän laulupedagogiikkaan.
Helposti huomaa, että täällä työmarkkinat on todellakin erilaiset kuin suomessa, mutta toisaalta täällä näkee sen, minkälaista tulosta tuottaa opetusohjelma, jonka tavoitteena ei ole tuottaa monipuolinen musiikkialan moniosaaja, vaan joka keskittyy kuusi vuotta tiukasti aiheeseen. Se on sitten eri asia, että jos tämä malli tuotaisiin tällaisenaan Suomeen ja jokaiseen ammattikorkeaankin, olisiko meillä seuraava musiikki-ihme tuloillaan vai alkaisiko muusikot kuolla nälkään.
Ihan erilaisista summistahan täällä kuitenkin väännetään kättä. Koulun rahojen leikkaamista pelätään ja resurssien vähentämistä, toisaalta täällä tehdään tänä vuonna kolme oopperaproduktiota orkesterin kanssa ja esityspaikkana on Schönbrunnin linnateatteri.
Vuosi sitten tähän aikaan olin H&M:llä ostamassa itselleni rooliasua koulun Taikahuilu-produktioon.
Opettajani Prof. Lienbacher on pieni ja herttainen, mutta tehokas. Voitte ajatella tätä nyt myös tavallaan sponsoroituna mainoksena, koska ovelana ja lyhyenä naisena ope pääsi eilen livahtamaan salaa tiskille ja maksoi meidän illalliset.
Tunnit ovat hyvin intensiivistä puurtamista, missä keskinkertainen mökä ei pääse seulasta läpi. Tunteihin olen ollut sisällöltään todella tyytyväinen ja vaikka usein tuntuu siltä, että jonglööraan taas pitkästä aikaa monella pallolla ja keskittyminen pitää olla ihan hillitöntä, jotta joku homman osanen ei aivan tippuisi pois, tehdään töitä silti hyvällä fiiliksellä ja tulosta tulee. Kiekko pysyy omassa päädyssä mutta hyökkäys toimii.
Teknisiä asioita en jaksa alkaa erittelemään, koska pitkät keskustelut ja selostukset oman kurkunpään kuulumisista ovat monesti aika puuduttavia ja pitkä kirjallinen selostus aiheesta ei kiinnosta ketään. Jos haluatte kuulla, että ajattelenko nykyään ilman suuntaa imuna vai enemmän ulospäin tähdäten, kehoitan osoittamaan kysymykset väärään sähköpostiosoitteeseeni.
Olen sillä tavalla vielä kädestä pideltävä laulajanpoikanen, että tarvitsen näissä elämän suurissa käännöksissa ja kulmissa vielä liittolaisia ja apukäsiä. Siksi arvostan opettajani neuvoja siitä, kenelle kannattaisi käydä laulamassa ja mitä tahoja paiskoa vaikka ihan nauhoilla. Käskyjä tai kieltoja en ole saanut, vastuu on aina kuitenkin minulla itselläni, mutta kaikki apu, mitä kaipaan on aina saatavilla. Hyviä liittolaisia ei koskaan ole liikaa. Tunnille voi tulla myös laulu- ja koulunkäyntihuolien kanssa ja ymmärrystä siihen, että jokainen päivä ei ole maailman paras laulupäivä löytyy myös. Välillä hormonitoiminta hankaloittaa asioita, välillä on väsymys ja toisella kerralla on paha mieli jostain syystä, mitä ei oikeen osaa sanoa.
Äitihahmoa mä en kuitenkaan kaipaa enkä oman yksityiselämäni suurimittaista analysointia. Olen jo oppinut, että jos tiettyjä rajoja aletaan ylittää, alkaa mukaan tulla kaikenmaailman lähtöahdistuksia ja muuta draamaa, mikä hankaloittaa sitä itse asian opiskelua.
Jostain vuosien varrelta olen saanut mukaani aivan järjettömän itsekritiikin, joka kuiskuttelee huonoina laulupäivinä korvaan, että tämä oli nyt tässä, kaikki on pilalla eikä tietä ylöspäin ole. Tuherrettuani rumaa itkuntapaista Mozartin ääressä kävimme pitkän keskustelun siitä, että tämän homman koko pointtihan on nauttiminen. Laulamisen pitää tuntua hyvältä kehossa ja omassa päässä, siksihän täällä nyt ollaan. Tunneilla tehdään virheitä, niin ei sitten lavalla enää tarvitse mokailla. Ja kaikkihan nyt vähän lavallakin joskus mokailee. En ole vielä tähänastisiinkaan mokiini kuollut, vaikka olen esim. laulanut koelauluissa Straussia ilman nuottiin kirjoitettuja taukoja.
Silloin olin toisaalta aidon yllättynyt että raatikin selvisi järjissään.
Viimeinen asia, mitä kaipaan laulunopettajassa on siis oikein luovuudentappava ruoskiminen. On eri asia olla tarkka ja vaativa kuin rakentaa jokaisesta virheestä kerrostalonkokoinen ongelma, joka tuhoaa kaiken, jos sen ajatteluun ei käytä vähintään kolme tuntia päivässä.
Oikeastihan kaikki nämä asiat ovat olleen Helsingissäkin aivan yhtä hyvin. Tänne tullessa en vain tiennyt, että muuttuuko asiat ja millaisiksi. Olen kuullut juttuja muiden kokemuksista ja päässyt näkemään muiden proffien tunneilla, minkälaista on oikein kunnon kyykytys. Itse olen viimeksi tänään istunut yhden professorin tuntienjaossa ilman mitään tulosta ja tunnin lopuksi saanut kuulla, että ei ole aikaa nyt oikeen vaihtarille, etsi joku muu, ai minäkö ihan pyysin sut tänne. Oho.
Toivokaamme hänelle ärhäkkää huuliherpestä. ja kiusallisia vatsavaivoja.
Ehkä olisin saanut sen tuntini, jos olisin tarpeeksi ärhäkästi kiilannut varsinaisten opiskelijoiden edelle. Todennäköisesti en. Yksi muista lauluvaihtareista korosti kovasti sitä, miten paljon näissä hommissa pitää osata käyttää kyynärpäitä. Kyseisen ihmisen pisteet tipahti mun silmissä huomattavasti. (tosin tämä ei ole ainut syy, missä mulla ja pienellä italialaisella sopraanolla menee sukset ristiin. Bloggaan aiheesta ehkä myöhemmin tai julkaisen esikoisromaanin.)
Olenhan minäkin joskus pimittänyt, etuillut ja kiilannut, mutta siinäpä sitä vasta itsensä mulkuksi tuntee. En halua olla tilanteessa, että teen joskus uraa ja taaksepäin katsoessa saan kiittää enemmän selkäänpuukotustaitoja kuin laulutaitoja. Enhän minäkään nyt kaikista voi tykätä ja itseään pitää osata markkinoida ja tuoda esille, mutta en usko siihen, että samalla pitäisi tuottaa mahdollisimman paljon pahaa mieltä joka suuntaan. Tai muuttua persoonana joksikin aivan erilaiseksi.
Jos lauluhommat alkaa vaatia esim. sitä, että olen ystäviäni selkäänpuukottava narttu, niin mulle löytyy varmasti joku muukin ihan siedettävä ammatti.
Nykyisen luokkani hengestä tulee oikein hyvä olo. Olen jopa yllättynyt siitä, miten vähän kilpailuhenkeä luokan kesken on. Samoja aarioita laulava mezzo lupasi auttaa mua saksankielisten aarioideni kanssa, että saisin ääntämiseni hyvään kuntoon ja kaikkiin mun tyhmiinkiin kysymyksiin löytyy yleensä ensimmäisenä vastaus luokan facebook-ryhmästä. Välillä tärkeimmät infot tulee mulle mysö tekstiviestinä jos joku huomaa, että en ole tajunnut asiaa saksaksi.
Käyn tällä hetkellä kolmella eri pianistilla, vaikka vain kaksi saa minun opettamisesta rahaa. Mun on nyt vaan kuulemma tärkeää saada tältä kolmannelta vielä lisäoppia ja kun hän ilmaiseksi sitä haluaa antaa, niin mikäs siinä. Tänne vaan sitä korrepetitiota!
Opetusluokkamme koululla on hyvä tukikohta, jossa meidän oletetaan seuraavan aika paljon toistemme tunteja. Hirveän ikävää se ei ole, koska sohvien lisäksi luokasta löytyy mm. hedelmiä, keksejä ja usein kakkua, kahvia ja limsaa. Vaikka olen moniin muihin luokkalaisiini verrattuna jo vähän vanhempi, en ole niin vanha, ettei mua saisi pidettyä aika pitkään tyytyväisenä kekseillä ja limpparilla. Seinillä on kuvia oppilaista ja meitä, joiden kuvia ei vielä seinällä ole, muistutettiin viimeksi eilen, että mahdollisimman pian pitäisi saada naama nyt sinne muiden joukkoon!
Eilen oli myös valaisevaa kuulla siitä, että tämä ei kuitenkaan ole kaikesta maailman pahasta turvassa oleva klassisen musiikin ehdoton turvasatama. Laulumusiikin koulutus vääntää kättä rahasta muiden yksiköiden, erityisesti laulupedagogien kanssa. Jotkin asiat kuulosti liiankin tutuilta, esimerkiksi koulun johdon solvaaminen. Rehtori ei ole muusikko vaan liike-elämän ihmisiä, eikä koskaan käy lauluosastolla. MDW oli myös vastikaan neuvotellut paikallisen opetushallituksen kanssa siitä, että mikä heidän paikkansa ja tarkoituksensa on koulutuksessa ja montako musiikkiyliopistoa tämä maa tarvitsee. Tosin täällä tunteita kuohuttaa enemmän se, että yliopisto suunnittelee ehkä painottavansa jossain vaiheessa enemmän laulupedagogiikkaan.
Helposti huomaa, että täällä työmarkkinat on todellakin erilaiset kuin suomessa, mutta toisaalta täällä näkee sen, minkälaista tulosta tuottaa opetusohjelma, jonka tavoitteena ei ole tuottaa monipuolinen musiikkialan moniosaaja, vaan joka keskittyy kuusi vuotta tiukasti aiheeseen. Se on sitten eri asia, että jos tämä malli tuotaisiin tällaisenaan Suomeen ja jokaiseen ammattikorkeaankin, olisiko meillä seuraava musiikki-ihme tuloillaan vai alkaisiko muusikot kuolla nälkään.
Ihan erilaisista summistahan täällä kuitenkin väännetään kättä. Koulun rahojen leikkaamista pelätään ja resurssien vähentämistä, toisaalta täällä tehdään tänä vuonna kolme oopperaproduktiota orkesterin kanssa ja esityspaikkana on Schönbrunnin linnateatteri.
Vuosi sitten tähän aikaan olin H&M:llä ostamassa itselleni rooliasua koulun Taikahuilu-produktioon.
tiistai 12. marraskuuta 2013
Kämppismysteeri
Ohessa otteita aluks...asunnon 25. huoneen 1. lokikirjasta.
31.10.2013
Pieni kreikkalainen jätti tänään asunnon. Keittiöön oli aamulla saapunut runsaasti väkeä, joka herätti asunnon miehistön tällä hetkellä ainoan jäsenen. Nopessa palaverissa itsensä kanssa ensimmäiseksi epäiltiin sitä, että joku oli saapunut kyläilemään. Metelin kasvaessa teoria oli se, että koko suku on saapunut paikalle ja keittiössämme vietetään jonkinlaisia kreikkalaisia juhlia, esimerkiksi häitä.
Keittiöön suoritettu ekskursio paljasti, että metelin takana olivat siivoojat ja talonmies, jotka raivasivat huoneesta kaksi kaikenlaiset asumisen jäljet pois.
Viimeinen näköhavainto kreikkalaisesta tehtiin samaan aikaan. Tosin havainto oli vain nurkan taakse häviävä matkalaukku. Tiedusteluretken johtaja ja ainut miehistön jäsen toivotti mielessään sarkastisellä äänellä hyvää jatkoa ja päivitteli, että olipa kiva kun kerroit muutosta ja että meistä tuli näinkin hyviä kavereita.
3.10.2013
Uusi tilan määrä aiheuttaa asunnossa hilpeää kurittomuutta. Ovia pidetään auki huoneesta toiseen ja housujen käyttö on vähentynyt 60% prosenttia entisestä. Keittiönpöydän puhtaus ja huoneiston yleishaju ovat ensimmäistä kertaa kiitettävällä tasolla.
4.10.2013
Miehistö palaa tutkimusretkeltään saksan kielen salaisuuksiin ja löytää asunnosta vierasta elämää. Suljetun oven takaa kuuluu kahden ihmisen puhetta. Reaktiona keittiöstä kuuluviin ääniin, ovi vedetään tiukemmin kiinni. Asuntoon julistetaan pieni hätätila ja närkästys.
Pari tuntia myöhemmin keittiössä havaitaan vesihanan ääni ja tutkimus...henkilö lähetetään paikalle. Paljastuu, että asuntoon on muuttanut pieni kiinalainen tyttö, joka miehensä tulkkaamana kertoo opiskelevansa laulua ja olevansa vaihdossa Privatuniversitätissä.
Ensimmäisen kohtaamisen perusteella tehdään arvio, että uusi asukas ei puhu englantia eikä saksaa. Mies pahoittelee kovasti sitä, jos keittiön käytöstä tulee häiriötä.
Tehdään taustatutkimuksia kiinalaisten kämppisten kokkaustavoista. Nostetaan henkinen hätätila tasolle kaksi.
6.10.2013
Ensimmäisen kontaktin jälkeen asunto on hiljentynyt. Keittiöön tai vessaan ei ole ilmestynyt vieraita esineitä, jotka tässä tilanteessa normaalisti olisivat odotettuja, jopa toivottuja. Jääkaapissa on vain miehistön omat porkkanat ja salaatit. Vieraita valoilmiöitä ei näy yleisissä tiloissa eikä oven alla.
Siisteyden taso on pysynyt samana, housujen käyttö lisääntynyt merkittävästi viikonlopusta.
Tunnelma asunnossa on hämmentynyt ja odottava.
Ensimmäiset salaliittoteoriat ilmestyvät. Oliko maanantain kohtaaminen sittenkin vain väärinkäsitys tai pelkkä kuvitelma? Teorioita siitä, että unenpuutteella ja närästyksellä olisi hallusinogeeninen vaikutus.
Joku on täällä asunnossa.
8.10.2013
Havaintoja asukkaasta ei ole saatu vieläkään. Salaliittoteoriat pahenevat, miehistö on levoton ja kärsii edelleen närästyksestä. Apujoukot Grazista hälytetään paikalle.
Tunnelma asunnossa on painostava. Ovea tarkkaillaan, samoin kaikkia ääniä asunnossa. Tarkkaileeko miehistö, vai tarkkaileeko joku miehistöä? Mitä näissä happosalpaajissa on? Näyttääkö tämä sinun mielestä mikrosirulta?
Ei tarvitse olla hullu työskennelläkseen tällä alalla mutta Aku-setä ajan rakenne on muuttunut.
10.10.2013
Ei vieläkään havaintoja kämppiksestä. Tunnelma on rennompi, seura lohduttaa levotonta mieltä. Vapaata keittiön käyttöä pitkin päivää. Housujen käyttö alkaa vähentyä jälleen.
12.12.2013
Painostava tunne, että täällä on joku, mutta minkäänlaisia vieraasta olennosta kertovia esineitä ei ole ilmestynyt asuntoon. Kontaktia ei ole saatu. Alkaa hiljaisen hyväksymisen vaihe, josta herättää vain satunnainen seinän takaa kuuluva ääni. Mutta kuuluuko se asunnosta, naapurista vai omasta päästä. Närästyslääkkeet heitetään varmuuden vuoksi pois. Asuntomme ajelehtii määrättömästi ajassa ja paikassa. Me emme ehkä ole täällä yksin.
31.10.2013
Pieni kreikkalainen jätti tänään asunnon. Keittiöön oli aamulla saapunut runsaasti väkeä, joka herätti asunnon miehistön tällä hetkellä ainoan jäsenen. Nopessa palaverissa itsensä kanssa ensimmäiseksi epäiltiin sitä, että joku oli saapunut kyläilemään. Metelin kasvaessa teoria oli se, että koko suku on saapunut paikalle ja keittiössämme vietetään jonkinlaisia kreikkalaisia juhlia, esimerkiksi häitä.
Keittiöön suoritettu ekskursio paljasti, että metelin takana olivat siivoojat ja talonmies, jotka raivasivat huoneesta kaksi kaikenlaiset asumisen jäljet pois.
Viimeinen näköhavainto kreikkalaisesta tehtiin samaan aikaan. Tosin havainto oli vain nurkan taakse häviävä matkalaukku. Tiedusteluretken johtaja ja ainut miehistön jäsen toivotti mielessään sarkastisellä äänellä hyvää jatkoa ja päivitteli, että olipa kiva kun kerroit muutosta ja että meistä tuli näinkin hyviä kavereita.
3.10.2013
Uusi tilan määrä aiheuttaa asunnossa hilpeää kurittomuutta. Ovia pidetään auki huoneesta toiseen ja housujen käyttö on vähentynyt 60% prosenttia entisestä. Keittiönpöydän puhtaus ja huoneiston yleishaju ovat ensimmäistä kertaa kiitettävällä tasolla.
4.10.2013
Miehistö palaa tutkimusretkeltään saksan kielen salaisuuksiin ja löytää asunnosta vierasta elämää. Suljetun oven takaa kuuluu kahden ihmisen puhetta. Reaktiona keittiöstä kuuluviin ääniin, ovi vedetään tiukemmin kiinni. Asuntoon julistetaan pieni hätätila ja närkästys.
Pari tuntia myöhemmin keittiössä havaitaan vesihanan ääni ja tutkimus...henkilö lähetetään paikalle. Paljastuu, että asuntoon on muuttanut pieni kiinalainen tyttö, joka miehensä tulkkaamana kertoo opiskelevansa laulua ja olevansa vaihdossa Privatuniversitätissä.
Ensimmäisen kohtaamisen perusteella tehdään arvio, että uusi asukas ei puhu englantia eikä saksaa. Mies pahoittelee kovasti sitä, jos keittiön käytöstä tulee häiriötä.
Tehdään taustatutkimuksia kiinalaisten kämppisten kokkaustavoista. Nostetaan henkinen hätätila tasolle kaksi.
6.10.2013
Ensimmäisen kontaktin jälkeen asunto on hiljentynyt. Keittiöön tai vessaan ei ole ilmestynyt vieraita esineitä, jotka tässä tilanteessa normaalisti olisivat odotettuja, jopa toivottuja. Jääkaapissa on vain miehistön omat porkkanat ja salaatit. Vieraita valoilmiöitä ei näy yleisissä tiloissa eikä oven alla.
Siisteyden taso on pysynyt samana, housujen käyttö lisääntynyt merkittävästi viikonlopusta.
Tunnelma asunnossa on hämmentynyt ja odottava.
Ensimmäiset salaliittoteoriat ilmestyvät. Oliko maanantain kohtaaminen sittenkin vain väärinkäsitys tai pelkkä kuvitelma? Teorioita siitä, että unenpuutteella ja närästyksellä olisi hallusinogeeninen vaikutus.
Joku on täällä asunnossa.
8.10.2013
Havaintoja asukkaasta ei ole saatu vieläkään. Salaliittoteoriat pahenevat, miehistö on levoton ja kärsii edelleen närästyksestä. Apujoukot Grazista hälytetään paikalle.
Tunnelma asunnossa on painostava. Ovea tarkkaillaan, samoin kaikkia ääniä asunnossa. Tarkkaileeko miehistö, vai tarkkaileeko joku miehistöä? Mitä näissä happosalpaajissa on? Näyttääkö tämä sinun mielestä mikrosirulta?
Ei tarvitse olla hullu työskennelläkseen tällä alalla mutta Aku-setä ajan rakenne on muuttunut.
10.10.2013
Ei vieläkään havaintoja kämppiksestä. Tunnelma on rennompi, seura lohduttaa levotonta mieltä. Vapaata keittiön käyttöä pitkin päivää. Housujen käyttö alkaa vähentyä jälleen.
12.12.2013
Painostava tunne, että täällä on joku, mutta minkäänlaisia vieraasta olennosta kertovia esineitä ei ole ilmestynyt asuntoon. Kontaktia ei ole saatu. Alkaa hiljaisen hyväksymisen vaihe, josta herättää vain satunnainen seinän takaa kuuluva ääni. Mutta kuuluuko se asunnosta, naapurista vai omasta päästä. Närästyslääkkeet heitetään varmuuden vuoksi pois. Asuntomme ajelehtii määrättömästi ajassa ja paikassa. Me emme ehkä ole täällä yksin.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Seuraöllötys, tuo öllötyksistä parhain
Asuntoni sai viikonlopuksi arvovieraita Grazista. Ystäväni Veera joka opiskelee oopperamaisteri-asioita Grazissa tuli Wieniin visiitille. Lähdimme kohti viikonloppua suurin suunnitelmin.
Pitkästä aikaa kävin oopperassa istuen. Tosin pitkästä aikaa kävin myös oopperassa niin, etten nähnyt paljon mitään. Tultiin Staatsoperille sen verran myöhään, että kunnollisen seisomapaikan saaminen näytti epätoivoiselta. Onneksi kulmilta kuultu perimätieto piti paikkansa, ja noin tunti ennen esitystä oopperan luona parveileville lipputrokareille tulee myös hätä ja 11e lippuja saa 11e hintaan. Normaali myyntihinta noille on aiemmin kuulemma 40e hujakoilla.
Lipputrokarit ovat huvittavaa sakkia. Tummia kavereita naamiasliikkeen alesta ostetuissa takeissa, jotka koettaa jotenkin olla klassismin ajan tyyliä. Mun mielestä parasta on ehkä se, että osalla niistä on myös aikakauteen kuuluva valkoinen peruukki. Rasittavaa sakkia muuten, niitä saa suurinpiirtein haravalla hätistellä kimpustaan jos sattuu oopperan tai Stephanplatzin kulmilla pyörimään. Harvoin sanon pahasti, mutta pari kertaa on pitänyt tehdä poikkeus.
Kovin myyntiartikkeli oopperalippujen lisäksi tuntuu olevan Musikvereinin ja Schönbrunnin Mozart-orkesterin konsertit. Siellä vedetään niitä suurimpia hittejä peruukki päässä ja turistit taputtaa. Monesti ollaan ihmetelty, että missähän kohtaa Wieniläistä muusikoiden arvojärjestystä nuo soittajat on? Miltä tuntuu vetää se 40. sinfonia joka ilta?
Lemmenjuoma-ooppera kuulosti ihan kivalta ja näytti perinteiseltä. Ihan hyvä 3/5. Vähän niinkuin vaniljajäätelö. Ihan hyvää, mutta ei siihen himoa tule.
Enemmän jäi mieleen samassa aitiossa ollut venäläinen poika. Kaveri istui edessämme hyvillä paikoilla ja oopperan alkaessa vetäisi reteästi iPhonen luurit korviin ja alkoi tuijotella muualle ja kiemurrella tylsistyneesti. Jossain kohtaa tyyppi otti rannekellon pois, asetteli tavaransa kaiteelle, nojasi otsan mukavasti käsiin ja alkoi nukkua. Kaikenlaista tyhmää olen nähnyt, mutta tämä oli ensimmäinen havainto ihmisestä, joka tulee oopperaan kuuntelemaan musiikkia puhelimestaan.
Väliajalla edessämme istuneen Wieniläisen pariskunnan nainen ehdotti, että heivataan poju laidan yli, niin me saataisiin parempi paikka.
Kohtauksen kruunasi pojan naispuolinen kaveri, joka istui aivan perimmäisessä nurkassa vielä meidänkin selkiemme takana ja näki tuskin yhtään mitään. Tyttö yritti kurotella kovasti nähdäkseen edes jotain. Samaan aikaan nuori mies veti hirsiä otsa aition kaiteessa. Hieno esimerkki siitä, miten mulkusti käyttäytyvät ihmiset eliminoivat itsensä hissukseen pois geenipoolista. Ei varmaan kannata tyttöä treffeille kysellä.
Oopperan jälkeen tutustuimme lyhyesti Neubaun alueen ravintolatarjontaan. Totesimme sen mukavaksi.
Lauantaina ohjelmassa oli vähäistä shoppailua, torkkumista ja lisää hiilaripitoista ravintoa. Unohdin dietin muutamaksi päiväksi, osittain sen takia, että kakun ja hampurilaisenhimo alkoi olla ylittämätön. Ajattelin myös, että pieni säikäytys keholle kuukauden aika tiukan syömisen jälkeen pistää vaan kivasti aineenvaihduntaan potkua.
Tarkoitus oli lähteä illalla Volksoperaan katsomaan Figaron häitä. Viiden aikaan tuijottelin koneelta American Horror Storya ja Veera heräili päiväunilta. Todettiin, että ei tästä nyt oikein oopperailtaa taida tulla. Luovutimme, annoimme öllötykselle vallan. Hain kaupasta sikspäkin Ottakringeriä, suklaata ja sipsipussin, vedin peiton korville ja suuntasimme katseen kohti tietokonetta. Illan teema oli älykkäät ja tiedostavat komediat, jotka pohtivat suhdetta ihmisyyteen, omaan kehoon ja omien rajojen ylittämiseen. Eli joku kakkaa kadulle ja teini koettaa täyttää listaa seksikokemuksista.
Sunnuntai mentiin samalla tunnelmalla kuin lauantaina. Herättiin, tehtiin aamupalaa, katsottiin koneelta Girlsiä ja yhtäkkiä olikin iltapäivä.
Mutta niinkuin otsikko sanoo, seuraöllötys on maailman parasta viikonloppupuuhaa. En pidä muutenkaan tekemisen tai nähtävyyksien suorittamisesta, joten liian ohjelman sijaan vietän kavereideni kanssa mieluiten aikaa vain olemalla. Seurassa täydellinen tyhjäntoimittaminen ei edes tunnu niin turhalta tai kielletyltä ja muuttuu laatuajaksi.
Koti-ikävä sekä helpottui, että paheni viikonloppuna. Äidillä ja isällä on nyt mun vanha läppäri käytössä ja veli asensi koneeseen skypen. Puhuttiin lauantaina puhelu koko perheen kanssa ja herkistyminen ei ollut kaukana. Kuvaa ei tosin suomen päästä tänne näkynyt, mutta asia kuulemma korjataan. Vaadin reaaliaikaista kissakuvaa ja jokainen näköhavainto meidän 15-vuotiaasta koirasta voi olla se viimeinen. Tosin niin mä olen ajatellut jo pari vuotta. Ilmeisesti pitkän iän salaisuus on Mustin Murkina, sokerikorput ja runsas television katsominen. Ehkä otan tämän kokeiluun.
Pitkästä aikaa kävin oopperassa istuen. Tosin pitkästä aikaa kävin myös oopperassa niin, etten nähnyt paljon mitään. Tultiin Staatsoperille sen verran myöhään, että kunnollisen seisomapaikan saaminen näytti epätoivoiselta. Onneksi kulmilta kuultu perimätieto piti paikkansa, ja noin tunti ennen esitystä oopperan luona parveileville lipputrokareille tulee myös hätä ja 11e lippuja saa 11e hintaan. Normaali myyntihinta noille on aiemmin kuulemma 40e hujakoilla.
Lipputrokarit ovat huvittavaa sakkia. Tummia kavereita naamiasliikkeen alesta ostetuissa takeissa, jotka koettaa jotenkin olla klassismin ajan tyyliä. Mun mielestä parasta on ehkä se, että osalla niistä on myös aikakauteen kuuluva valkoinen peruukki. Rasittavaa sakkia muuten, niitä saa suurinpiirtein haravalla hätistellä kimpustaan jos sattuu oopperan tai Stephanplatzin kulmilla pyörimään. Harvoin sanon pahasti, mutta pari kertaa on pitänyt tehdä poikkeus.
Kovin myyntiartikkeli oopperalippujen lisäksi tuntuu olevan Musikvereinin ja Schönbrunnin Mozart-orkesterin konsertit. Siellä vedetään niitä suurimpia hittejä peruukki päässä ja turistit taputtaa. Monesti ollaan ihmetelty, että missähän kohtaa Wieniläistä muusikoiden arvojärjestystä nuo soittajat on? Miltä tuntuu vetää se 40. sinfonia joka ilta?
Lemmenjuoma-ooppera kuulosti ihan kivalta ja näytti perinteiseltä. Ihan hyvä 3/5. Vähän niinkuin vaniljajäätelö. Ihan hyvää, mutta ei siihen himoa tule.
Enemmän jäi mieleen samassa aitiossa ollut venäläinen poika. Kaveri istui edessämme hyvillä paikoilla ja oopperan alkaessa vetäisi reteästi iPhonen luurit korviin ja alkoi tuijotella muualle ja kiemurrella tylsistyneesti. Jossain kohtaa tyyppi otti rannekellon pois, asetteli tavaransa kaiteelle, nojasi otsan mukavasti käsiin ja alkoi nukkua. Kaikenlaista tyhmää olen nähnyt, mutta tämä oli ensimmäinen havainto ihmisestä, joka tulee oopperaan kuuntelemaan musiikkia puhelimestaan.
Väliajalla edessämme istuneen Wieniläisen pariskunnan nainen ehdotti, että heivataan poju laidan yli, niin me saataisiin parempi paikka.
Kohtauksen kruunasi pojan naispuolinen kaveri, joka istui aivan perimmäisessä nurkassa vielä meidänkin selkiemme takana ja näki tuskin yhtään mitään. Tyttö yritti kurotella kovasti nähdäkseen edes jotain. Samaan aikaan nuori mies veti hirsiä otsa aition kaiteessa. Hieno esimerkki siitä, miten mulkusti käyttäytyvät ihmiset eliminoivat itsensä hissukseen pois geenipoolista. Ei varmaan kannata tyttöä treffeille kysellä.
Oopperan jälkeen tutustuimme lyhyesti Neubaun alueen ravintolatarjontaan. Totesimme sen mukavaksi.
Lauantaina ohjelmassa oli vähäistä shoppailua, torkkumista ja lisää hiilaripitoista ravintoa. Unohdin dietin muutamaksi päiväksi, osittain sen takia, että kakun ja hampurilaisenhimo alkoi olla ylittämätön. Ajattelin myös, että pieni säikäytys keholle kuukauden aika tiukan syömisen jälkeen pistää vaan kivasti aineenvaihduntaan potkua.
Tarkoitus oli lähteä illalla Volksoperaan katsomaan Figaron häitä. Viiden aikaan tuijottelin koneelta American Horror Storya ja Veera heräili päiväunilta. Todettiin, että ei tästä nyt oikein oopperailtaa taida tulla. Luovutimme, annoimme öllötykselle vallan. Hain kaupasta sikspäkin Ottakringeriä, suklaata ja sipsipussin, vedin peiton korville ja suuntasimme katseen kohti tietokonetta. Illan teema oli älykkäät ja tiedostavat komediat, jotka pohtivat suhdetta ihmisyyteen, omaan kehoon ja omien rajojen ylittämiseen. Eli joku kakkaa kadulle ja teini koettaa täyttää listaa seksikokemuksista.
Sunnuntai mentiin samalla tunnelmalla kuin lauantaina. Herättiin, tehtiin aamupalaa, katsottiin koneelta Girlsiä ja yhtäkkiä olikin iltapäivä.
Mutta niinkuin otsikko sanoo, seuraöllötys on maailman parasta viikonloppupuuhaa. En pidä muutenkaan tekemisen tai nähtävyyksien suorittamisesta, joten liian ohjelman sijaan vietän kavereideni kanssa mieluiten aikaa vain olemalla. Seurassa täydellinen tyhjäntoimittaminen ei edes tunnu niin turhalta tai kielletyltä ja muuttuu laatuajaksi.
Koti-ikävä sekä helpottui, että paheni viikonloppuna. Äidillä ja isällä on nyt mun vanha läppäri käytössä ja veli asensi koneeseen skypen. Puhuttiin lauantaina puhelu koko perheen kanssa ja herkistyminen ei ollut kaukana. Kuvaa ei tosin suomen päästä tänne näkynyt, mutta asia kuulemma korjataan. Vaadin reaaliaikaista kissakuvaa ja jokainen näköhavainto meidän 15-vuotiaasta koirasta voi olla se viimeinen. Tosin niin mä olen ajatellut jo pari vuotta. Ilmeisesti pitkän iän salaisuus on Mustin Murkina, sokerikorput ja runsas television katsominen. Ehkä otan tämän kokeiluun.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Mua ei kiinnosta, mä oon Erasmus-vaihdossa
Olen paininut täällä Erasmus-vaihdossa ollessani sen asian kanssa, että olen pitkään vihannut Erasmus-vaihtareita.
Mulla ei ole yksittäisiä ihmisiä vastaan mitään. Olen tavannut mahtavia tyyppejä, kun he ovat olleet suomessa. Ja kyllähän täällä on päätynyt itsekin liikkumaan äänekkässä seurueessa, joka kommunikoi äänekkäästi murteellisella englannilla. On syytä ehkä vähän avata näitä traumani juuria:
Asuessani Oulussa muutin Otokylä-nimiseen paikkaan. Maksoin alle 400e kaksiosta, jossa elelimme leveästi Norma-kissan kanssa. Aurinko paistoi verhojen läpi keittiöön, kirjahyllyyn vieressä oli lukunurkkaus ja vaatehuoneessa riitti tilaa.
Nopeasti kuitenkin huomasin, että asunnossa oli jotain mätää. Paratiissani oli terraariollinen käärmeitä, sukassani kivi ja suklaakakussa pökäle.
Tajusin, että talossa asuu vain minä ja vaihtarit.
Arkipäivään toi kevyttä ketutusta se, että asuin ensimmäisessä kerroksessa, pyörävaraston vieressä ja ikkunat etupihalle päin. Muuttaessani asuntoon Norma oli pieni ja suloinen kissa, joka tykkäsi istua ikkunalla. Usein siis ikkunani takana tuijotti kymmeniä vieraita naamoja, kun kissa keikisteli pitkin kämppää. Haluan elää siinä luulossa, että kukaan ei koskaan nähnyt minusta yhtään mitään.
Pyörävaraston läheisyys aiheutti sen, että kaikki talossa menevä liikenne ja meteli meni oveni ohi ja jäi vielä usein rappukäytävään vähän jutustelemaan. Heräsin kahden vuoden aikana noin 79 kertaa siihen, että joku tulee kolmelta baarista ja puhuu esp...omaa kieltään huutamalla.
Tutustuin siis ilmiöön, jonka olen nimennyt "Erasmus-ölinäksi". Se on huutamista ja hihkumista ilman mitään näkyvää syytä. Kuinka monta kertaa olet ollut kotibileissä, jossa pidetään jatkuvaa WWUHUUUU! -ääntä? Kuinka monta kertaa alat huutaa spontaanisti kun kävelet asunnostasi pihalle? Tai kun kävelet portaita?
Hississä oleva nappula päästi sellaisen "miip" äänen kun sitä painoi. Joskus vaihtarit tulivat varta vasten räkläämään sitä nappulaa oikein porukalla. Aloin muodostaa teoriaa siitä, että päästäkseen Ouluun vaihtoon on omistettava aivovamma tai muuten oltava leikki-ikäisen tasolla. Aulaan jätetty lelupiano olisi pitänyt väen kiireisenä useita päiviä. Helistinkin varmasti jokusen tunnin.
Todistin omin silmin tilannetta, jossa kaksi vaihtaria tulee samaan aikaan pihalle, ensin toinen ajaa vähän kauemmaksi, jonka jälkeen aletaan hyvin läpitunkevan etisen metallisella huudolla neuvotella, että mihis baariin sitä menis.
Pahimpia olivat kuitenkin juhlat. Otokylässä se tarkoitti sitä, että viidennen ja kuudennen kerroksen ovet ovat auki ja ne ovat yhtä suurta ölisevää juhlatilaa. Aika usein kuulin maatasolle vielä kappaleiden sanatkin. Aluksi koetin käydä juttelemassa. Toisella kerralla, kun koetin neuvotella aiheesta, että voisiko olla hiljempaa, kun nyt on tiistai ja kello on kolme, sain vastauksen, joka aiheutti trauman:
"Ihan sama. Me ollaan Erasmus-vaihdossa".
Sisälläni heräsi jotain. Se kasvoi, jokainen yöherätys ja ölinä ruokki sitä lisää. Seuraavien isojen juhlien koittaessa päästin sen irti.
Minusta tuli alakerran kissamummo.
Kissamummo soitti bileisiin poliisit niin monta kertaa, että melu oikeasti hiljeni. Harvoin pärjättiin yhdellä kerralla. Kissamummo karjui suomenkielisä kirosanoja niin kauan, että hämmentyneet vaihtarit poistuvat huoneisiinsa. Viimeisenä urotekonaan kissamummo marssi bileisiin sanomatta sanaakaan ja vei kaiuttimien kaapelin.
Lopulta kaikki kuitenkin palkittiin. Viimeisenä keväänäni Oulussa kuulin, kun joku vaihtareista oli tulossa kohti ikkunaan tuijottamaan kissaa. Toiset käskivät sen pois ja totesivat "Sä et tiedä kuka tuolla asuu"
Helsinkiin muutettuani yömetelin sietämisen kynnys oli kasvanut ennennäkemättömäksi. Kannelmäessä naapurista saattoi kuulua musiikkia, mutta kukaan ei koskaan laskenut pulkalla rappusia tai tullut aulaan karjumaan porukalla.
Uskon, että kissa ei koskaan toipunut metelistä. Myöhemmin Norma on lihonut siihen kuntoon, että mieleen nousee väistämättä turkisverhoiltu koripallo. Luonteen pienet persoonalliset koukerot ovat korostuneet yhden nartun kauhua herättäväksi diktatuuriksi, joka pakottaa vanhempani pyhäpäivinä ajamaan naapuripaikkakunnan ABC:lle ostamaan Latzia hyytelössä. Ei ole enää vaihtoehtoja, kun ihra-Norppa koettaa syödä varpaat. Norma saa ulkoilla vapaasti, sillä on monta kissakaveria ja virikkeitä. Siitä huolimatta pyykkikasassa nukkumisen lisäksi kissa käy lähinnä vain syömässä ja satunnaisesti vetää paimenkoiraa turpaan. Selkeästi vakavasti traumatisoituneen yksilön käytöstä.
En ole uskaltanut kertoa Normalle, että olen itsekin nyt vaihdossa. Se ei nimittäin ole pieni se paimenkoirakaan.
Olen nyt pari kertaa valvonut yöni täällä Molkreistrassella, koska alakerrassa on ollut isot ja meluisat juhlat. Olen taas pitkästä aikaa päässyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset voi huutaa täyttä kurkkua monta tuntia. Tai mennä pihalle tupakalle ja puhua metrin päähän huutamalla.
En kuitenkaan kehottaisi tulemaan ihan tuohon mun ikkunan alle huutelemaan. Ne ei tiedä, kuka täällä asuu.
Mulla ei ole yksittäisiä ihmisiä vastaan mitään. Olen tavannut mahtavia tyyppejä, kun he ovat olleet suomessa. Ja kyllähän täällä on päätynyt itsekin liikkumaan äänekkässä seurueessa, joka kommunikoi äänekkäästi murteellisella englannilla. On syytä ehkä vähän avata näitä traumani juuria:
Asuessani Oulussa muutin Otokylä-nimiseen paikkaan. Maksoin alle 400e kaksiosta, jossa elelimme leveästi Norma-kissan kanssa. Aurinko paistoi verhojen läpi keittiöön, kirjahyllyyn vieressä oli lukunurkkaus ja vaatehuoneessa riitti tilaa.
Nopeasti kuitenkin huomasin, että asunnossa oli jotain mätää. Paratiissani oli terraariollinen käärmeitä, sukassani kivi ja suklaakakussa pökäle.
Tajusin, että talossa asuu vain minä ja vaihtarit.
Arkipäivään toi kevyttä ketutusta se, että asuin ensimmäisessä kerroksessa, pyörävaraston vieressä ja ikkunat etupihalle päin. Muuttaessani asuntoon Norma oli pieni ja suloinen kissa, joka tykkäsi istua ikkunalla. Usein siis ikkunani takana tuijotti kymmeniä vieraita naamoja, kun kissa keikisteli pitkin kämppää. Haluan elää siinä luulossa, että kukaan ei koskaan nähnyt minusta yhtään mitään.
Pyörävaraston läheisyys aiheutti sen, että kaikki talossa menevä liikenne ja meteli meni oveni ohi ja jäi vielä usein rappukäytävään vähän jutustelemaan. Heräsin kahden vuoden aikana noin 79 kertaa siihen, että joku tulee kolmelta baarista ja puhuu esp...omaa kieltään huutamalla.
Tutustuin siis ilmiöön, jonka olen nimennyt "Erasmus-ölinäksi". Se on huutamista ja hihkumista ilman mitään näkyvää syytä. Kuinka monta kertaa olet ollut kotibileissä, jossa pidetään jatkuvaa WWUHUUUU! -ääntä? Kuinka monta kertaa alat huutaa spontaanisti kun kävelet asunnostasi pihalle? Tai kun kävelet portaita?
Hississä oleva nappula päästi sellaisen "miip" äänen kun sitä painoi. Joskus vaihtarit tulivat varta vasten räkläämään sitä nappulaa oikein porukalla. Aloin muodostaa teoriaa siitä, että päästäkseen Ouluun vaihtoon on omistettava aivovamma tai muuten oltava leikki-ikäisen tasolla. Aulaan jätetty lelupiano olisi pitänyt väen kiireisenä useita päiviä. Helistinkin varmasti jokusen tunnin.
Todistin omin silmin tilannetta, jossa kaksi vaihtaria tulee samaan aikaan pihalle, ensin toinen ajaa vähän kauemmaksi, jonka jälkeen aletaan hyvin läpitunkevan etisen metallisella huudolla neuvotella, että mihis baariin sitä menis.
Pahimpia olivat kuitenkin juhlat. Otokylässä se tarkoitti sitä, että viidennen ja kuudennen kerroksen ovet ovat auki ja ne ovat yhtä suurta ölisevää juhlatilaa. Aika usein kuulin maatasolle vielä kappaleiden sanatkin. Aluksi koetin käydä juttelemassa. Toisella kerralla, kun koetin neuvotella aiheesta, että voisiko olla hiljempaa, kun nyt on tiistai ja kello on kolme, sain vastauksen, joka aiheutti trauman:
"Ihan sama. Me ollaan Erasmus-vaihdossa".
Sisälläni heräsi jotain. Se kasvoi, jokainen yöherätys ja ölinä ruokki sitä lisää. Seuraavien isojen juhlien koittaessa päästin sen irti.
Minusta tuli alakerran kissamummo.
Kissamummo soitti bileisiin poliisit niin monta kertaa, että melu oikeasti hiljeni. Harvoin pärjättiin yhdellä kerralla. Kissamummo karjui suomenkielisä kirosanoja niin kauan, että hämmentyneet vaihtarit poistuvat huoneisiinsa. Viimeisenä urotekonaan kissamummo marssi bileisiin sanomatta sanaakaan ja vei kaiuttimien kaapelin.
Lopulta kaikki kuitenkin palkittiin. Viimeisenä keväänäni Oulussa kuulin, kun joku vaihtareista oli tulossa kohti ikkunaan tuijottamaan kissaa. Toiset käskivät sen pois ja totesivat "Sä et tiedä kuka tuolla asuu"
Helsinkiin muutettuani yömetelin sietämisen kynnys oli kasvanut ennennäkemättömäksi. Kannelmäessä naapurista saattoi kuulua musiikkia, mutta kukaan ei koskaan laskenut pulkalla rappusia tai tullut aulaan karjumaan porukalla.
Uskon, että kissa ei koskaan toipunut metelistä. Myöhemmin Norma on lihonut siihen kuntoon, että mieleen nousee väistämättä turkisverhoiltu koripallo. Luonteen pienet persoonalliset koukerot ovat korostuneet yhden nartun kauhua herättäväksi diktatuuriksi, joka pakottaa vanhempani pyhäpäivinä ajamaan naapuripaikkakunnan ABC:lle ostamaan Latzia hyytelössä. Ei ole enää vaihtoehtoja, kun ihra-Norppa koettaa syödä varpaat. Norma saa ulkoilla vapaasti, sillä on monta kissakaveria ja virikkeitä. Siitä huolimatta pyykkikasassa nukkumisen lisäksi kissa käy lähinnä vain syömässä ja satunnaisesti vetää paimenkoiraa turpaan. Selkeästi vakavasti traumatisoituneen yksilön käytöstä.
En ole uskaltanut kertoa Normalle, että olen itsekin nyt vaihdossa. Se ei nimittäin ole pieni se paimenkoirakaan.
Olen nyt pari kertaa valvonut yöni täällä Molkreistrassella, koska alakerrassa on ollut isot ja meluisat juhlat. Olen taas pitkästä aikaa päässyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset voi huutaa täyttä kurkkua monta tuntia. Tai mennä pihalle tupakalle ja puhua metrin päähän huutamalla.
En kuitenkaan kehottaisi tulemaan ihan tuohon mun ikkunan alle huutelemaan. Ne ei tiedä, kuka täällä asuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)