Anu arvioi

Kävin viikonloppuna katsomassa kolme oopperaa, koska jäi putki hyvin päälle. Oli mielenkiintoisia teoksia sattunut peräkkäisille illoille ja seuraakin oli. Aion tässä arvioida hieman näkemääni:

Perjantai       

Puccini -  Madame Butterfly
Staatsoper

Hyvää peruskauraa oli tarjolla. Pääroolin laulaja oli oikein erinomainen, vielä kun muistaisin nimenkin. Kapellimestarina oli Placido Domingo ja Pinkertonia lauloi joku nyanssitajuton huutaja. Mietittiin, että olisikohan syytä vaihtaa nuo toisinpäin. Domingo laulaisi tenoripääroolin varmasti hienosti ja mölisevä tenori pitäisi soittohommat varmaan ihan yhtä hyvin kasassa kuin Domingo. Johtamisessaan oli vähän samaa fiilistä, kuin erään oopperafestivaalin eräässä Wagner-teoksessa joka on ensi keväänä jossain aasian maassa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Todennäköisesti ette, eli ei jatketa tätä sisäpiirin vitsiä enempää. Sanotaan nyt vaan, että  mikään yhteismusisoinnin riemujuhla ei ollut kyseessä.
 Herra Tenori oli ensimmäinen huono solisti mitä olen kuullut Staatsoperissa. Anteeksi näin rankka ilmaisu, mutta laulu oli kireää, tasapaksua huutamista missä ei ollut sävyjä ja homma kuulosti todella vaikealta. Haluaisin uskoa että kyseessä oli vain huono päivä, mutta kaveri varoitti jo etukäteen toisen esityksen nähtyään, että ei kannata sitten mitään laulutaidetta tältä herralta odottaa.
Pinkerton lähtee Amerikkaan, Butterfly jää odottamaan ja meikä huokaisee helpotuksesta.
Lopun huippuhetki oli täysillä mölisty fraasi "HYS ÄLÄ HERÄTÄ HÄNTÄ", kun Pinkerton palaa hakemaan poikaansa ja Butterfly on vielä nukkumassa. Hyvin laulettu, Hermanni.

Olisi varmaan syytä julkaista sellainen "Dynamiikkamerkinnät tenoreille" -kirjanen. Hyvä formaatti voisi olla vaikka värityskirja.

P niinkuin pupu. P niinkuin possu. P niinkuin pianissimo. P niinkuin potkut arvostetusta oopperatalosta

Visuaalisesti tarjolla oli kimonoja, kirsikankukkia ja näyttäviä romahduksia polvilleen surun murtamana. Eli ei mitään yllättävää. Mun näyttelijäntyön tunneilla on ihan älyttömän komea japanilainen poika. Tämä ei liity tähän mitenkään, aattelin vain infota.

Lopussa yleisö heitteli kukkia lavalle ja huusi bravota seisaallaan. Makunsa kullakin.


Lauantai

Staatsoper, Naamiohuvit 

Nyt toimii, ai että. Solistit oli ihan timanttia. Pääroolin sopraano oli alussa vähän outo, mutta hyvällä tavalla outo. Ulricaa laulavaa mezzoa kuunnellessa pääsin eroon niska- ja hartialihasten jännityksestä, negatiivisuudesta ja olen ihan varma, että närästykseni parani myös. Hervoton ääni! Rakas päiväkirja, minusta tulee isona Monika Bohinec.

Lavatoteutus oli hieno katsaus oopperan vanhoihin perinteisiin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt maalatut lavasteet! Luulin aluksi, että kyseessä oli joku ironinen toteutus, kun ei voi laittaa taulua seinälle, vaan seinään maalataan taulun kuva. Verhotkin oli vanerista tehty.
Meeri kuitenkin valaisi, että sen opettaja on joskus nuoruutensa kukkeina vuosina laulanut Ameliaa Staatsoperissa 80-luvun puolivälissä, eikä silloinkaan välttämättä ollut kyseessä samaisen produktion ensi-ilta. Samalla ohjauksella, lavastuksella ja puvustuksella on siis menty laskujeni mukaan ainakin tuhat vuotta. Kaikki perusasiat oli kuitenkin oikein hyvin ja viihdyin. Vähän pönötystä meinasi tosin luiskahtaa sekaan ja välillä oopperanäyteltiin ronskisti. Koska toisin kuin tosielämässä, oopperatodellisuudessa ilmeisesti:

-romahdetaan itkun yllättäessä välittömästi polvilleen. Koska eihän kukaan tajua, jos tuherrat siinä seisaallasi.

-kun kohtaat rakastettusi, nappaat häntä lujasti kiinni ja puristat. Kyynärpäistä.

- jos sinua isketään teräaseella, on syytä romahtaa samantien lattiaan niin nopeasti kuin pääset. Loikkaa vähän, jos voit

Amelia teki näihin kyllä poikkeuksen. Harvoin muistan niin voimakkaasti hengittäneeni jonkun laulajan mukana.

Sunnuntai

Theater an der Wien, Mozart - Idomeneo

No nyt ei ollut perinteistä ja traditionaalista. Paitsi musiikki, josta vastasi barokkiorkesteri ja tänäänkin onneksi erittäin hyvät solistit. Kahden päivän tykityksen jälkeen barokkisoittimet ja Mozart teki korville höpöä ja nannaa.

Ohjauksessa oli:

-lava täynnä hiekkaa ja miesten kenkiä
-verta ja mutaa
-joku oli raskaana, vaikka libretossa ei niin lue
-videoheijasteita
-rumia toimistovaatteita
-kontrastina äärimmäistä muovi-kitschiä
-ihmisiä alusvaatteisillaan
-paljon väkivaltaa

Ja mikä oli reaktioni ja mielipiteeni tästä? Ihan käsittämättömän hyvä ooppera!! Alkuperäisen libreton merikäärmeet ja merenjumalat toimi teemoina, mutta mun oletettiin jopa jossain kohtaa käyttävän omia aivojani. Mahdollisuus vaihtoehtoisille tulkinnoille oli läsnä. Näyttelijäntyö oli hengästyttävää seurattavaaja mietin monesti, miten hienoa olisi päästä tekemään lavalla jotain noin vahvaa ja realistista. Kun on taas nähnyt sen verran monta sopraanopääroolia, joiden tehtävä on olla kaunis ja surullinen, heilutin henkistä räikkää ja soitin näkymätöntä vuvuzelaa yleisössä seuratessani todella uskottavaa ja riipivää työtä lavalla. Kuulemma mielenkiintoinen näytteleminen alkaa siitä, kun ei enää yritä olla kaunis tai viehättävä. Nyt se piti todellakin paikkansa. Mukana ollut kaveri itki. Mummot taputtivat seisaaltaan. Tunsin saaneeni sekä musiikki- että teatterielämyksen.