Wienissä kasvaa viiniköynnöksiä ja parta

En tiedä, ootteko nähny tämän ehkä jossain uutisissa, mutta voitettiin just Euroviisut! Torstaina ja lauantaina seurasin kisoja katse ruudussa ja sormet tiukasti näppäimistössä, koska tokihan euroviisut on myös vuoden parhaita some-tapahtumia. En tiedä mitä se kertoo kaveripiiristäni, että tapasimme tuttuun aikaan etukäteen sovitussa statuksessa. Samaan aikaan olin kyllä ihan fyysisesti läsnäolevien kavereiden seurassa. Oltiin aika riemuissamme tuloksesta. Tunnustan ehkä vähän pomppineeni kädet pystyssä. Naapurikin osallistui hakkaamalla seinää. Mutta iloamme ei voinut estää, nousimme kuin Feeniks-lintu! Oon ihan varma että poskessa on pientä sänkeä.
Jälkeenpäin lähdettiin kaupungille katsomaan, josko olisi jotain meininkiä, mutta ainakin aivan ydinkeskusta näytti melko tavalliselta lauantai-yöltä. Kuulemma saatoimme olla vaan väärässä paikassa, kuulin juttuja viisuhuumasta jälkeenpäin.

Oha se niin ihana T: Fanityttö 88

Conchitan naama on tullut täällä tutuksi jo viikkoja etukäteen. Suomessa tunnutaan joka vuosi hehkuttavan sitä, miten nyt ollaan ihan varmasti ennakkosuosikkeja ja menestystä on luvassa. Täällä taas tunti ennen voittoa selostajat totesivat, että eihän me nyt tätä varmaan kuitenkaan voiteta. Tämähän ei siis ole artistin ensimmäinen yritys päästä euroviisuihin ja Conchita on ollut täällä jo vuosia tunnettu julkisuuden hahmo, joka kilpailee mekko päällä vuoroin kykyjenetsintä- ja selviytymiskilpailuissa. Suomalaisella naisartistiasteikolla voisi siis sanoa, että ollaan huomattavasti lähempänä Martina Aitolehteä kuin Johanna Kurkelaa.

Erotuksena toki se, että Conchita Wurst laulaa upeasti.

Jotain meneillään olevan huuman määrästä kertoo se, että kaverini näytti minulle eilen facebookista vuoden vanhan kuvan, jossa poseeraa Conchita Wurstin kanssa. Samana iltana kaverini täti soitti, että saako hän printata kuvan omistamansa liikeen seinälle.

Eli: ihmiset kehystävät seinälleen kuvia todisteeksi siitä, että sukulainen on tavannut euroviisuvoittajan.

Nyt käynnissä on keskustelu siitä, missä kaupungissa seuraavat kisat pidetään. Wieniläiset ovat toki varmoja siitä, että täällä, mutta veikkaan että Salzburg, Graz ja Linz on tällä hetkellä ihan yhtä varmoja asiasta. Ihmiset alkoivat tajuta maanantaina myös sen, että kisoja varten täytyy repiä muutama miljoona euroa jostain. Minun mielestä kisojen pitäisi tulla tänne Wieniin. Haluan nähdä kun kunnon stereotyyppinen euroviisuturistilauma valtaa turkkimummojen kansoittaman kahvilan!

Eilen kävin katsomassa kaupunkiani uudesta näkökulmasta. Ihan konkreettisesti tällä kertaa, reissu vaati ensin puolen tunnin ratikkamatkan Grinzingiin ja siitä vielä käveltiin 40 minuuttia. Grinzing on lähistöllä oleva kylä, joka on nykyään yksi Wienin asuinalueista. Nättiä, söpöä, vanhaa ja tunnelmallista. Kylän keskusta on täynnä Heurigereja (paikallinen viiniravintola) joihin bussit dumppaavat kiinalaisen turistiryhmän toisensa perään ja kyltit mainostavat edullista schnitzeliä. Suunnistimme siis viiniköynnösten peittämien rinteiden läpi parempien maisemien ääreen kohti ravintolaa, jonka piti olla kuulemma todella ihana.

Paikka oli todella ihanan näköinen. Ja kovin suljetun, myös.

Jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa päätimme taapertaa rinnettä ylös, Wienin vieressä olevan vuoren päälle. Tie ei onneksi ollut kauhean jyrkkä ja olin älykkyyttäni jättänyt korkokengät kotiin. Aurinko paistoi, turistit olivat jääneet maanantain kunniaksi kotiin ja tietä ympäröi viiniköynnokset. Noin puolen tunnin päästä löysimme kukkulan päältä seuraavan ravintolan. Maisema paikan päältä oli aivan mielettömän hieno, koko kaupunki näkyi selvästi ja kaikki tärkeät kohteet oli helposti bongattavissa. Mulle osoitettiin tornit, mistä Wieniä on toisen maailmansodan aikaan puolustettu, alueet missä armeijat on leiriytyneet Turkin sodan aikaan ja se, missä tönöttää koko kaupungin visuaalisesti epämiellyttävimmät arkkitehtuuriset aivopierut.

Onneksi ravintolan vieressä oli myös bussipysäkki, eli rinnettä pääsi illan päätteeksi vielä alaskin. Matka oli vähän mutkainen ja saksalaisten kanssamatkustajien salakuunneltut jutut todettiin ihan tyhmiksi.


Fiksummat lukijat voivat koetella päätellä tästä tekstistä meikän parisuhdestatusta, mutta voin kertoa, että siinä asiassa ei ole tapahtunut mitään muutoksia! Viimekertainen vihjailuni aiheutti aika paljon kyselyä ja hilpeintä oli ehkä se, että äidilleni oli soitettu, että Anulla on saksalainen poikaystävä. Ja mä en ees tienny, että oon käyny treffeillä kenenkään saksalaisen kanssa.

Kevätmania

Tauon jälkeen blogi on taas käynnissä! Jälkeen tauon blogi käynnissä on! Aivoissani on saksan aiheuttama sanajärjestyskramppi. Olen vihdoin palannut Wieniin, joten mulla on muutakin kuulumisia kuin televisionkatselu kissojen kanssa.

Palasin reilu viikko sitten totaalisen ylimitoiteltulta pääsiäislomaltani Itävaltaan. Kaksi viikkoa on melko paljon, mutta katolisuus tuntuu velvoittavan paikallisia. En ole keksinyt, mihin tarvitaan viikon lomaa pääsiäispäivien jälkeen. Toipumiseen?
Lentokentältä saapuessani tajusin, että täällä on kesä. Ulkona vallitsevaa väriä voi kuvailla sanalla "vihreä" mutta lähempänä totuutta on "VIHREÄ!!!". Kaikki kukkii, ulkona tuoksuu maa ja ruoho ja kesä, aurinko paistaa ja lämpötila on pyörinyt kahdenkympin kulmilla. Säätilan ja vuodenajan vaikutusta meikän mielentilaan ja energiaan ei voi tarpeeksi korostaa. Ennen pääsiäistä keskityin lähinnä netflixiin ja mököttämiseen, mutta loman jälkeen olen ollut suuri onnellisuuspallo.

Joulunaikaan vihjailin siitä, että perheessäni on ollut sairastapaus. Äidiltäni löydettiin syöpä, ja monta kuukautta arvailtiin, että mikähän syöpä se mahtaa olla. Epäiltyjen listalla oli mm. vatsa ja luut. Vatsasyöpä on harmi kyllä usein sitä sorttia, että lempparihautajaisvirsien katselu sillä silmällä voi olla paikallaan. Vuodenvaihteen jälkeen tuli diagnoosi, että rinnat, nuo jokanaisen viholliset, olivat syypäät. Tämä oli siinä mielessä hyvä uutinen, että parantumisen todennäköisyys nousi melkoisesti.
Miksi näin hilpeä sävy? Koska tilanne näyttää nyt niin hyvältä, kuin mikään syöpätilanne voi näyttää. Arvot ovat parantuneet huimasti, lääkkeet tehoavat ja tänä tiistaina äitiini pumpattiin toistaiseksi viimeinen erä kemoterapialiemiä. Nyt on edessä tarkastuksia, odottelua ja lääkkeitä, mutta myös piristymistä ja hiustenkasvua.

Tämä selittää myös sitä, miksi olen rampannut Suomessa jatkuvasti ja ollut välillä kovin epäkiinnostunut siitä, mitä Wienissä tapahtuu. Tämä ei ole ollut todellakaan se vaihtarivuosi, mikä kuvittelin tämän olevan.

Nyt olen pitkästä aikaa opiskelujen parissa rauhallisemmalla mielellä. Päätin kevään ollessa raskaimmillaan myös olla hyvin kriittinen sen suhteen, miten paljon jaksan ottaa kaikenlaista proggista ja projektia työn alle. Se alkaa palkita, koska nyt on aikaa perustekniikan hiomiseen ja kisabiisien huolelliseen valintaan. Aloitin myös tällä viikolla saksan intensiivikurssin, eli nökötän joka arkiaamu yhdeksästä kahteentoista tunnilla. En arvannut etukäteen, miten raskaaksi joka-aamuinen kielihässäkkä päivät tekee. Onneksi kurssi, opettaja ja kurssitoverit vaikuttavat kaikki oikein mukavilta.
Toisin kuin se saksankurssi missä olin ennen joulua. Paikka oli Cultura Wien ja jos joku lukee tätä blogia saadakseen infoa vaihtovuoteensa, niin tässä pieni infopläjäys:

Pysy kaukana Cultura Wienistä, jos haluat rahoillesi vastinetta ja jos haluat oikeasti oppia kieltä. Jos haluat lukea kotitehtäviä ääneen ja keskustella 10min aiheista, joista voit keskustella ruokalassa ilmaiseksi, niin sitten tämä saattaa olla oikea paikka. P. S opettaja oli umpim####u

Suosikkihetkeni kurssilla oli se, kun avasin suuni ja ihmettelin, miksi kurssilla ei ole puhuttu mistään kahteen viikkoon. Opettaja suuttui mulle ja seuraavalla viikolla joka tunti alkoikin sitten "No niin Anu, kerropas päivästäsi kun niin paljon tykkäät puhumisesta!" tai "no niin, tämäkin aika voitaisiin käyttää kielioppiin, mutta puhutaanpa nyt sitten, kun Anu oikein toivoi". Sain kaupan päälle myös toistuvaa nälvimistä siitä, miten teen tehtäviäni, olen paikalla tai puhun. En siis palautetta, vaan saivartelua ja pahoitin mieleni tunnilla monta kertaa. Ohessa havaintomateriaalia fiiliksistäni tuntien jälkeen:

 

 

 

Ensimmäisen koulumaanantain kunniaksi makasimme suomityttöjen kanssa koulun puistossa (kyllä, meillä on oma) ja ideoimme vappujuhlat. Keskiviikkona keräännyimme kaverin luo suomalais-venäläis-saksalaisella seurueella viettämään vappua naamiaisten merkeissä.

Parasta oli mennä tässä asussa metrolla juhlapaikalle. Keskiviikkoilta. Aivan tavallinen ilta Itävallassa. Meikä metrossa sulat päässä ja elämää lyhyemmässä hameessa.

Oli ihan hillittömän hauska ilta. Syömisen ja juomisen lisäksi kisailtiin myös vappuolympialaisissa, joissa lajeina oli mm. sentin kolikoiden tarkkuusheitto, narussa roikkuvan kynän pulloon pujotus ja riettaasti asetellun porkkanan vauhtikuljetus.
Kukaan ei tosin ollut varottanut mua, että tarkoitus oli liikkua myös baariin ja koin asuni aavistuksen epäsopivaksi yhtään mihinkään. Onneksi valitsemamme paikka sopi mun 20-luvun henkeen oikein hyvin, taustalla soi jazz ja lattari. Naamiaispukuista ihmistä on myös helppo lähestyä, joten juttuseuraa illan aikana riitti. Yhdelle Juttuseuralle valittelimme aamuöistä nälkäämme ja hän johdatti meidät ravintolaan, joka on auki ympäri vuorokauden. Ja kyseessä ei siis ollut mikään pikaruokala, vaan valkokauluksinen tarjoilija toi meille kunnon ateriat. Loistava idea, mahdollinen kovin harvassa paikassa.

Ja koska epämääräinen blogivihjailu on hauskaa: Juttuseurasta on kuulunut sittemmin vapun jälkeenkin...

Vaihtoblogi goes matkablogi: Hong Kong 1

Hain ulkomailla asumiseeni vaihtelua matkustamalla ulkomaille. Savonlinnan oopperajuhlat esittää Lohengrin-oopperaa Hong Kongin taidefestivaaleilla ja koska olen 1-parlamentin ylimmän rivin toinen altto oikealta, olen tottakai lähes korvaamaton osa tätä teosta. Siitä syytä pääsin kirjoittamaan tätä bloggausta hotelliin, Starbucks-kahvi kädessä ja seitsemän euron piraattiaurinkolasit otsalla. (laseissani ei ole suinkaan piraattihenkistä silmälappua). Tässä tunnelmia ensimmäisiltä päiviltä höystettynä tuttuun tapaan vaihtelevanlaatuisilla kännykkäkuvilla.

Matka alkoi sunnuntaina myöhään illalla kun kokoonnuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle odottamaan konetta. Kone lähti kahdentoista aikaan yöllä, joten paikalla oli useita väsyneitä ja levottomia matkalaisia. Annoin oman panokseni laatuhuumoriin mm. seuraavilla vitseillä:

-mikä on punainen ja huonoksi hampaille?
-tiili

-mikä on valkea ja kiipeää huonosti?
-jääkaappi

Lentokentän ja nousun motto oli  "törö törö kiinaan!". Kaikenlaista viihdettä tarjoaa nuo tuommoset pitkän matkan lennot! Katsoin puolikkaan leffan omasta pienestä ruudustani samalla kun söin naurettavan pienen lentokoneruokani ja nukahtamiseen auttoi Bachin pianomusiikki. Syömisessä tärkein tekniikkaoivallus oli se, että ei kannata liikuttaa muuta kuin ranteita, muuten syö kaverin lautaselta.
Nukkuminen oli hankalaa, koska jalkoja ei saanut pakattua mihinkään ja käsinoja kaivautui kylkeen. Harmitti, väsytti, jomotti. Yön unisaldo jäi ehkä kolmeen tuntiin kun kesken parhaan unen kuulutettiin jo aamiastarjoilu ja eteemme kannettiin taas uusi yksittäispakattu futuristinen foliolaatikko. Tarkemman analyysini mukaan ruoka oli makkaraa, mutta totuus on tuolla jossain.

Hong Kongin kentällä jonotimme kauniisti yhdessä koossa varmistamaan työviisumimme ja pakkauduimme bussiin. Hilpeyttä herätti se, että istuimet oli mitoitettu kiinalaisille pienille takamuksille. Kolmelle penkille mahtuu sujuvasti kaksi pohjoista hanuria. Kun kaksi ihmistä istuu kahdelle penkille on tuloksena se, että toinen on perä puoliksi käytävällä ja toinen perberi ikkunassa.
Koska olin nälkäinen ja huolissani siitä, pystynkö pitämään yllä takamukseni ilmeisesti hyvin hämmästyttävää kokoa, vaadin hotellille päästyämme välittömästi ruokaa. Löysimme porukalla kivan näköisen ravintolan (tyyliltään kiinalaisen, yllärspyllärs) ja pakkauduimme pyöreään pöytään. Tilasimme listalta paljon ja ihan mitä sattuu. Olen tietoinen siitä, että esim. ruoan jakamiseen, teen tarjoiluun ja puikkojen käyttöön liittyy kiinassa kaikenlaista etikettiä ja sääntöä. Se, että olen tietoinen ei tarkoita, sitä että mulla olisi hajuakaan mitä ne säännöt on. Olen pitänyt nyt ohjesääntönä sitä, että puikoilla ei tule esim. lyödä kaveria silmään eikä koettaa lusikoida keittoa. Kaadeltiin teetä, mätettiin ruokaa naamaan ja nautittiin. Pakollinen vastarannan valoshowkin tuli nähtyä.

Pääruokamme eli luineen paistettua kanaa ja chiliä. Etsi vadilta kana. Jos et löydä, niin itke ja kuolaa. Niin minäkin tein.

Ruoan jälkeen menimme irkkubaariin juomaan viskiä ja Guinnesia ja keskustelemaan kiinalaisesta kulttuurista.

"Ei täällä aasiassa nyt niin kauheen erilaista sitten ollutkaan"

Seuraavana aamuna aloitimme pakollisten nähtävyyksien suorittamisen ja suuntasimme huonekaverini Annikan kanssa Victoria's Peakille. Kerroin kaikille, että Annika ei osannut käyttäytyä joten se on vietävä piikille. Menimme lautalla lahden yli ja köröttelimme bussilla mäen päälle. Mäki oli iso. 45 min matkustimme rinnettä ylös, viereinen kiinalainen perhe teki koko matkan ajan ääniefektin joka kurville ja maisemalle.

Kiinan kieli on hämmentävää, koska se kuulostaa just siltä, miltä kiinan kielen matkiminen kuulostaa. Hotellimme sijaitsee Shin sha tsuissa ja oon ihan varma, että ne keksii näitä nimiä silleen "no tyhmät länkkärit luulee että kaikkien paikkojen nimi täällä on jo tsing tsang tsung. Voitas kyllä oikeestaan nimetä tää paikka vaikka niin." Kiinan kielessä erityisesti puheen sävelkorkeudet ovat tärkeitä, mikä tekeekin siitä niin lystikästä imitoitavaa. Hajosin kappaleiksi kun kuulin sanan, jonka keskellä hypätään noin oktaavi. Ääntäminen alkaa jo vaatia asioita puhujaltaan. Toivon oikeasti myös, että sanan käännös olisi vielä jotain "kolme" tai "keskiviikko".

Peakin huipulla on näköalapaikka, ostoskeskus ja kaksi Starbucksia. Täällä kaikkialla on Starbucks. Vitsailimme ennen treenejä, että onkohan konserttitalossakin Starbucks. Vastauksena toimikoon se ääni, mikä syntyy kun oopperakuoro ryystää tauolla grande-kokoista caramel frapuccinoa.

Kuva kiinalaisesta kadusta. Etsi kuvasta kiinalainen kalsaripyykki. 

Päivä ei ollut sumuinen. Kaikki harmaa on lika-, saaste-, ja kakkahiukkasia joita myös smogiksi kutsutaan. 

Hyvä kuva allekirjoittaneesta. Ja kahvi kädessä. Jos zoomaa taustalle, voi laskea 567 Starbucksia ja 57894 Mäkkäriä.

Koko päivää ei voinut maisemaa kytätä, koska illalla oli ensimmäiset Lohengrinin harjoitukset. Meikä ei ilman kaloreita soi, joten päivällistäkin piti löytää. Löysimme tiemme paikalliskuppilaan, jossa tyly tarjoilija kantoi soppaa pöytään. Kipon vetoisuus oli melkoinen, sisältö oli nuudelia, lientä ja palloja. Omistani tunnistin ainakin ravun, kalan ja pyyhekumin.

Kuva siitä kun kuvaan ruokaani. Meta-taso!

Annikan eksoottinen ruoka. Nuudeleita ja nakkeja.

Koko systeemi piti koota parissa päivässä esityskuntoon, joten kiirettä piti. Oli mukava fiilis laulaa taas kuoron kanssa ja biisikin on ihan kelpo. Ensimmäinen ilta vielä muisteltiin hissukseen. Pinna meinaa aina vähän kiristyä, kun kauhealla vauhdilla pitää muistaa ja kasata ja homma meinaa hajota. Tauolla ketutus laantui kun ulkona oli pimeää, kuumaa ja valot välkkyivät. Ei harmittanut.

Keskiviikko oli silkkaa treeniä. Aamupäivällä vielä muisteltiin, mutta illalla mukaan tulivat jo vaatteet. Vaatteiden silmiä hivelevästä kauneudesta saatte kuvia myöhemmin. Vihjeenä kuitenkin, että oman asuni perusteella mun on arvioitu olevan Kiteen osuuspankin johtaja vuodelta -93. Myös käytettyjen autojen kauppiaita, lähetystyöntekijöitä ja Elisabeth Rehn löytyvät kuorokansan seasta. Treenit päättyivät yhdentoista aikoihin ja ongelma oli siinä, että monet ravintolat olivat jo kiinni. Tiistaina ratkaisun ongelmaani tarjosivat kaksi kultaista kaarta, mutta ihan joka päivä en viitsisi Bic Macciakaan syödä.
Lähistön kujalta löytyi yhtäkkiä pikkuruinen katukeittiö, jossa paikalliset mättivät sapuskaa naamariin. Vahvasti murtaen puhuva tarjoilijamme kertoi, että tarjolla on Hong Kongin alueen erikoisherkkuja. Paikan spesiaali on Gongee-keitto jota tarjoilijan isä keittää viisi tuntia joka päivä. Really yammee yammee!! You taste!! Mainospuhe vakuutti, tilasimme muutamaan ruokalajia ja Tsingtaot ruokajuomaksi.
Muut ruoat olivat paistettuja nuudeleita ja kalapalluroita. Aivan hyviä, kastikkeiden kanssa oikein hyviä, vahva 8+. Gongee-keitto meinasikin sitten hiljentää nasevankin Anun. Pöytään tuotiin kulhollinen harmaata riisi (saattoi olla jotain muutakin. Toivottavasti ei ollut) velliä jonka pohjalla oli luuta ja rustoa. Maistua vähän lihalta, jokseenkin limalta ja haljulta. Söin, hymyilin, syljeskelin luunpaloja suusta, nautin paikalliskokemuksistani ja tajusin kokeneeni ensimmäisinä päivinä juuri ne asiat, joista mua paikallisessa keittiössä varoitettiin. Not really yammyy yammyy. Heitettiin huumoria siitä, että tuleekohan tällaisesta kuppilasta nyt sitten ruokamyrkytys ja pari hepatiittia. Hymy meinasi hyytyä, kun tajusin, että paikan tiskipiste oli kadulle nostettu ämpäri ja pullo Swipeä. Jos saan ameeban tai suolistoloisen, niin annan sen nimeksi Tauno.

Vähän suunnittelin että maistaisin täällä ollessani vielä jotain oudompaa apetta. Vähän joka kulmalta saa ainakin kuivattuja kaloja ja ostereita. Kojut on helppo löytää hajun perustella. Kiehtova yhdistelmä merta ja laiminlyötyä intiimihygieniaa.

Mutta nyt Hong Kong hiljenee ja minä menen laulamaan gaalakonserttiin! Palaamme pian ja jatkamme raporttia.

Sumuisen kaupungin yllä kaikuu hiljainen ääni: "FAAKE WATCHES! FAAKE BAGS! TAYLOR MADE SUITS BLAUSEEES DRESSEEEES "

Lomailua, säätöä ja tavallaan lomailua

Kuuden viikon blogitauko! Aatella mikä hommeli. Tein jo etukäteen päätöksen, että en jaksa blogata helmikuun lomalta. Suurimpana syynä se, että en ihan oikeasti ole tehnyt mitään mielenkiintoista tai merkittävää.Tammikuussa teinkin, mutta en muistanut kertoa tänne, koska olen hajamielinen.  Tärkeimmissä uutisissa:

Mystinen tammikuun lopun koitos jota stressasin kuukausitolkulla, tarkoitti pääsykoetta MDW:n oopperamaistereihin. Pistin punaisen mekon päälle, lauloin aariani, jännitin ihan pirusti, raati ei toivonut lisää ja kävelin pääsykokeen jälkeen suoraan vessaan kiukuttelemaan. Luovuin jo toivosta. Kaverit houkuttelivat minut vessankopista ulos ja syömään. Mutta ennenkaikkea oluelle. Annoksen puolivälissä opettajani lähetti viestin, että olin saanut paikan.
Läpsyttelin villisti pöytää, innostuin ja hämmennyin. Koko asian käsittäminen on ottanut paljon aikaa. En ole oikein missään vaiheessa löytänyt semmosta ylitsepursuilevaa riemua, vaikka oonkin tosi helpottunut ja iloinen suunnitelmien selkiintymisestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teen nyt vaihtovuoteni loppuun, koetan saada tarvittavan kielitodistuksen ennen lokakuuta (ensimmäinen yritys ei mennyt ihan putkeen. Tosin näillä kieliopintojen määrillä se ei oikeastaan ois ollu mitenkään mahdollista. Haluatteko vinkin kielikokeisiin? Lukekaa etukäteen ja älkää juhliko maisteripaikkaa edellisenä iltana. Varsinkin jos paljastuu, että olette luokassa kahdestaan opettajan kanssa. Ja muistakaa, että jos ulkonäkö ja haju paljastaa olemisenne tilan, älkää johdatelko suullisen koen aihetta alkoholin halpaan hintaan saksankielisessä maailmassa) ja aloitan toivon mukaan syksyllä kaksivuotiset maisteriopinnot. Blogikin jatkuu, mutta vaihtaa varmaan kesällä nimeä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Melko pian pääsykokeiden jälkeen lähdin lukukausien väliselle kuukauden lomalle Suomeen. Kuukauden tapahtumat voisi tiivistää:

-kissoille lässyttämistä
-kaksi päivää Bonnissa. Kiva kaupunki, ihan kiva koelaulu, pieni mälsyys yksin reissaamisesta
-ihan hemmetisti liikaa oleilua lentokentällä. Tästä erityiskiitos 7h vaihdolle Berliinin Tegelillä. Joo, olisin voinut lähteä kaupungille ja olla seikkailuhenkinen ja reipas, mutta en jaksanu. Tapoin sieluani lentokentällä. Suurin syy oli itseasiassa se, että elokuu Berliinissä oli niin superkivaa, etten halunnut ankeilla yksin ja haikeilla, miten kaverit on jo kotimaissaan ja miten niin mukava kuukausi ei palaa sellaisenaan.
-sivistyneiden syntymäpäivien yritys. Sovittiin aika, katseltiin kivojen viinibaarien ruokalistoja. Loppujenlopuksi syötiin sipsejä ja lähdettiin ihan liian myöhään taksilla Stadin tähteen. Jaskan Grillin kautta kotiin. Sain lahjaksi mm. karkkia. Sain kuulemma melkein lahjaksi pakastepinaattia.
-rauhallista maalaiselämää. Aamukahvi, vihersmoothie (alan antaa hippeydelle periksi!), Sydämen asialla, hää-, kokkaus- ja sisustusohjelmia, loikoilua äitin vieressä seuraneitinä. Oon tälläkin hetkellä taas Suomessa ja äiti oikolukee tekstiäni reaaliajassa. Diilimme on se, että olan yli saa lukea, kunhan ei lue ääneen! Taustalla pyörii Sydämen asialla. Oon jopa tehnyt välillä jotain maatilan töitä, käynyt muutaman kerran juottamassa vasikoita tai siirtelemässä p***aa paikasta A paikkaan B. Oikolukijani vaatii että laitan internettiin paljon kuvia vasikoista, mutta mulla ei ole kameraa!

Maaliskuun alussa kävin pyörähtämässä Wienissä sen verran, että ilmottauduin kursseille, järjestelin suurimmat käytännön asiat ja ilmoitin proffille lähteväni kolmeksi viikoksi pois. Reaktiot vaihtelivat hyvän reissun toivotteluista ankaraan puhutteluun. Kävin myös toteamassa, että mystinen kämppis on muuttanut ihan oikeasti toiseen huoneeseen. En edelleenkään ole oikeasti tavannut koko tyttöä, vaan se vilahtaa huoneeseensa piiloon aina kun saavun kotiin. Tytön aviomies on meillä koko ajan ja erityisesti arvostan pariskunnan tapaa ratkoa aviokriisejä huutamalla öisin. Voi olla, että jonkinlaisia kotirauhaan liittyviä keskusteluja on tiedossa kunhan palaan taas Wieniin.
Tulin viime sunnuntaina Helsinkiin treeneihin, lojun viikon taas kotona seuraneitinä ja kotiapulaisena ja jatkan sunnuntaina Hong Kongiin reiluksi viikoksi! Savonlinnan oopperajuhlien Lohengrin-produktio lähtee kylään Hong Kongin taidefestivaaleille ja tiedossa on tod.näk hirveän tiukka työreissu. En ole ehtinyt vielä edes kauheasti katsella, että mitä nähtävyyksiä haluaisin kokea, koska tutuimmaksi tulee varmasti hotelli ja teatteri. Jos ehdin shoppailla, käydä temppelissä, syödä jotain kivaa ja ehkä piipahtaa kauneushoitolassa, oon enemmän kuin iloinen.

Nyt lojun vielä muutaman päivän savon metsissä ennen lähtöä. Koetan opetella nuotteja ulkoa oopperaluokan proggikseen, johon mun pitäisi hypätä epävirallisena opiskelijana mukaan heti paluuni jälkeen ja koetan oppia luokkakonsertin aariat. Metodini on tänään partituurin lähistöllä oleilu. Heräsin aamulla siihen, että kissa halusi huoneesta ulos, mielellään oven läpi ja vauhdilla. Eläimen lajitoverit käyvät jatkuvasti kertomassa keittiössä tarinaa siitä, miten niitä ei ole ruokittu taas ainakaan kuukauteen ja miten ylipainoinenkin kissa voi kuolla nälkään ihan tässä viiden minuutin sisään. Kävin moikkaamassa vasikoita jotka ovat törkeän söpöjä läppäkorvia. Seuraavan kerran yritän kertoa reissukuulumisia törkeän söpöjen läppäkorvaisten työkavereideni seurasta!

Vaihtoblogi goes ruokablogi: Perjantain einesextra!

Kaupassa törmää täällä kaikkeen hämmentävään. Ruokalassa törmää kaikkeen hämmentävään. Lautaselta löytyy joskus vaikka sun mitä. Sain tyhmän idean ja aion nyt käyttää vapaan perjantai-iltani sen toteuttamiseen. Ostin kaikkea kummaa ja kirjoitan näistä mössöistä blogiarvion, jota siivitän rakeisillä kännykkä- ja webbikamerakuvilla.

Päätin jättää arvosteltavista ruoista pois ne, jotka on melko tuttuja ja kliseisiä, eli schnitzeliä tai hapankaalia ei tänään ole ruokalistalla. Kaupassa kriteerinäni oli se, että tuotetta ei sellaisenaan suomessa tule vastaan ja plussapisteitä sai myös hassusta nimestä. Syön valmisruokaa aniharvoin, mutta ihan niin paljon en nyt jaksanut nähdä vaivaa, että olisin alkanut kokkaamaan näitä kaikkia. Sen vuoro on sitten joskus toiste.
Kassalla teki mieli selittää myyjälle, että osaan mä hei oikeesti laittaa ruokaa, mätän nyt lisäaineita ihan tieteen ja viihteen takia. Ennenkaikkea tieteen.

Riessknockerlsuppe eli lihakeitto jauhopallosattumilla.

Perinteiseen tapaan on hyvä aloittaa keitolla. Pussikeitto on tullut kouluruokalassa turhankin tutuksi, koska jokaiseen lounaaseen kuuluu kipollinen Knorria satunnaisilla sattumilla. Joskus keitto on ihan hyvää, joskus se on laiha kasvisliemi jossa kelluu keksinpalasia. Paikallinen ruokakulttuuri voisi välillä mennä vähän itseensä. Lihaliemi popcornilla oli viimeinen niitti.

Kattilassa kiehuu liemi, jossa knöödeli etsii toista knöödeliä tositarkoituksella. Huonolta näyttää. Makuakaan en lähtis kehumaan. Maistuu rasvalle, tympeälle ja esanssille. Melkonen ylläri euron pussikeitoksi. En jaksa tuntea pahaa mieltä eläimestä, joka henkensä tämän liemen takia antoi, koska sitä ei ole soppaan käytetty kuin hyvin nimellisiä määriä.
Tämä saattaa olla viimeinen kerta kun syön keittoa. Annan arvosanaksi yhden knöödelin viidestä.

Krautfleckerl eli kaalia ja pastaa

Kun joltakin loppuu rahat, syntyy ruokia kuten makarooni kaalilla. Tämän suhteen mulla on vähän odotuksiakin, koska tykkään pastasta ja syön vuodessa saman verran kaalia kuin itä-eurooppalainen pikkukylä.
Halvemmalla pääsisi ehkä vain syömällä makaronia perunalla. Kesällä söin egyptiläisessä ravintolassa Berliinissä makaroonia riisillä, linsseillä ja paistetulla sipulilla, mikä toimi yllättävänkin hyvin. Plussaa myös siitä, että paljon mitään muuta ei sitten sinä päivänä tarvinnut kuvitella syövänsäkään. En tosin ole ihan varma, oliko kyseessä ihan aito perinneruoka, koska egyptiläisten kavereideni mielestä mikään ei ole niin hauskaa kuin se, että saa kaverinsa uskomaan johonkin tyhmään. Kurssillamme ollut Argentiinalainen tyttö luuli viikon verran, että kaverimme Ahmedin paras ystävä on hänelle lapsena ostettu kameli. Pojat kertoivat koskettavan tarinan niitä, miten vanhemmat hankkivat vastasyntyneelle paimentolaispojalleen oman kamelin kasvamaan tämän kanssa yhtä matkaa. Ahmedilla on kerrostalokämppä Kairossa ja kissa.

Takaisin kaaliin! Tällä kertaa valitsin krtgflckernistä pakastetun version, joka ei sisällä lisä- eikä säilöntäaineita. Ihan hyvä, koska soppa täytti kiintiöni sen osalta aika tehokkaasti.
Kipossansa ruoka näyttää siltä, kuin joku olisi sekoittanut lasagnelevyn palasia kaalilaatikkoon. Tuoksu on kevyen hapankaalimainen, väri taas yhdistelmä ruskean ja harmaan sävyjä. Jostain syystä mieleen tulee lehmille syötetty säilörehu.
Maku onkin ihan jees. Haju ei ole kiva, mutta itse mössö on ihan yllättävänkin maukasta. Ei tämä tällaisenaan mikään uusi lempiruoka ole, mutta voisin harkita tämän kokkaamista itse. Arvosana kolme schnitzeliä viidestä.

Mangon makuinen maito

Nyt jumankeuta Itävalta ihan oikeasti. Mehu mehuna ja maito maitona. Tässä touhussa ole mitään järkeä. Hedelmämaito oli se tuote, joka antoi inspiraation tähän bloggaukseen. Täälläpäin tämä ihme lillinki on suuressa suosiossa, koska esim. koulun ruokalasta ei saa minkään muunlaista maitoa. En voi taas kuin ihmetellä, että miten väki ei ole täällä huomattavasti läskimpää. Tällä sokerin määrällä täällä pitäisi olla läskimopoille omat kaistat. Mehun lisäksihän tähän on lisätty sokeria, säilöntäainetta, lisäaromia, lisämakua ja luoja tietää mitä. Tuoteselosteesta päätellen tähän voisi työntää langan ja polttaa kynttilänä.

Avaamattoman putelin ääressä hirvitti. Koetin kaupassa valita mukavimman makuyhdistelmän ja jätin sellaiset maitotuotteiden epäpyhät muotopuolet kuten greippimaidon ja kiivimaidon hyllyynsä. Kuka näitä suunnittelee. Päätin kuitenkin olla urhea ja avasin korkin.

Maku häiritsee monella eri tasolla. Yhdistelmässä maistuu maito, sokeri, hedelmä, väärinkäyttö, pahuus ja maanantai. Ei jatkoon. Laitamme pullon takaisin jääkaappiin ja unohdamme tämän kokeilun. Pitää etsiä jotain muuta ruokajuomaa. Ostinkos minä mitään... No onhan täällä

Grüner veltliner eli edullinen valkoviini. Valmistusmaa Itävalta ja hinta 2,99e. Osta sinäkin oma vihreä veltliner. Maistuu ihan valkoviiniltä ja hinta on niin halpa, että ei tarvitse ees koko pullollista tuhota taloudellisen tappion pelossa. Arvosanaksi annamme viisi viidestä iloisesta muusikosta ja jatkamme kohti jäkiruokaa.

Kaiserschmarrn eli pannarin/kakunpalasia ja luumuhilloa

Jäkiruoan kohdalla fuskasin ja otin sellaisen vaihtoehdon, jota olen syönyt ennenkin ja josta tykkään. Vaihtoehtona olisi ollut makeita knöödeleitä ja suklaakakkua. Itävaltalaisten makeiden ruokien kohdalla on välillä hyvä muistaa, että ne kaikki eivät ole jälkiruokia. Koulussa on tämän tästä vaihtoehtona kakkua, struudelia ja knöödeliä. Kummastuttavin oli ehkä n. 400g painava vehnätaikinapallo jonka sisällä oli hilloa, alla vaniljakastiketta ja päällä tomusokerin ja unikonsiementen yhdistelmää. Hintaan kuului alkukeiton lisäksi kakkostyypin diabetes. Ravintolassakin olen pari kertaa tehnyt sen virheen, että olen tilannut jäkiruoan jonka annoskoko on suurempi kuin pääruoan. Tämäkin kyseinen annos on tarkoitettu pääruoaksi.
Ruoka maistuu kakulta ja hillolta, eli hyvältä. Arvosanaksi annan neljä struudeliä viidestä

Loppukevennyksenä tänään ottamani tunnelmakuva juustohyllyltä

Hih!

Anna rahaa 2014

Ensi viikon pääsykoetyyppinen ohjelmanumero lähestyy, eli treenaan kuin Arska puntilla ja sen lisäksi kirjoitan alkuvuoden parasta tietokirjallisuuden klassikkoa: apurahahakemusta. On muuten kuvottavaa touhua. Terapoidakseni itseäni aion tässä nyt esitellä, mitä olisin halunnut kirjoittaa:

Hyvät raha-arkun päällä istuvat tärkeät ihmiset. Haluaisin ensiksi kehua miten hienot isot rillit teillä on ja miten huopatunikanne passaa niin hyvin design-koruihin. Jos olette enemmän talouspuolen väkeä, niin kiva jakku. 
Mun nimi on Anu ja tykkään kovasti laulaa. Tykkään samalla usein teeskennellä olevani esimerkiksi 1800-luvun hienostoneiti tai antiikin ajan papitar. Olisi kiva jatkaa tätä äänentuotantoa ja muuta oheisloikintaa senkin jälkeenkin, kun kelan myöntämät opintotukikuukaudet loppuvat. Silloin loppuu rahat ja olen kovin nälkäinen ja kylmissäni tai sitten joudun menemään rehellisten ihmisten töihin. Se on vaarallista hommaa, moni on jäänyt sille tielleen. S-marketin kassalla ei voi myöskään teeskennellä olevansa papitar ilman että valkotakkiset sedät tulevat viemään valkeaan huoneeseen jossa on huomattavan vähän nurkkia. Lisäksi olen ihmisenä lähes yhteiskuntakelvottoman läyhä ja mulla on naurettavan vähän kokemusta oikeasta työstä. Tämä askel myös tuottaisi painostavia yön pimeitä hetkiä miettiessä kysymyksia kuten "Onko tässä hommassa oikeasti mitään järkeä?" ja "Missä meni vikaan?". Öinen mietintä ei sovellu minulle, koska saan herkästi silmäpussit ja olen väsyneenä kärttyinen.
Oon ihan ältsin hyvä laulamaan, paitsi silloin kun en ole. Yleensä olen lähes vireessä. Pystyn laulamaan aika kivasti matalalta, keskialueeltakin silleen mukavasti ja ylä äänet oho se on muuten ilmoja pidelly viime aikoina ku on silleen yllättävän lämmintä tammikuuksi. 
Laulan juuri sitä, mistä te pidätte ja missä haluatte. Olen savolainen ja samalla kansainvälinen maailmannainen. Riimittelen sujuvasti ja vahingossa. Seison päälläni, jonglööraan ja opettelen vaikka agilitykoiraksi jos se on erityisvaatimus. 

Liitteet:
Kustannuslaskelma, joka on juuri niin hyvä, kuin matikassa rivin vitosia vetänyt muusikko osaa tehdä. 

Tärkeän ihmisen antama lausunto, sikäli mikäli tärkeä henkilö on osannut käyttää sähköistä lomaketta, pankkitunnuksia ja antamaani koodia yhtäaikaa.

Kuva isästäni, joka on kovin sympaattinen viiksekäs mies. Jos en saa rahaa, joudun toistuvasti ryöväämään tämän miehen pankkitiliä. Katsokaa sympaattista miestä, tuntekaa myötätuntoa ja antakaa isäni pitää rahansa. 

Ohje linssikeittoon jota olen tehnyt useasti, johon tulee vain tomaatteja, linssejä ja paprika. Että ette te nyt niin kauheen leveää elintasoa ole sponsoroimassa

Pliiis heeeeeei

Hilipatihippaa ja höyheniä

Tämän viikon erityiskokemus oli ensimmäinen luokkakonsertti. Tiistaina koikkelehdin Schönbrunnin linnateatterin lavalla operettitunnelmissa.

Luokkakonsertin perusidea on aika simppeli. Kaikki yhden professorin oppilaat marssitetaan lavalle vuorotellen ja jokainen laulaa jotain. Aika helpolla voi siis päästä. Mutta mitä teki Frau Professor KS Lienbacher? No päätti, että nyt tehdään isolla vaivalla pari ensembleä, tanssia, teema, asuja, rekvisiittaa ja hässäkkä, joka vie viikonlopun ja iltapäivät. Operettiteema ei kauheasti miellyttänyt, koska olen pitänyt koko taiteenlajia vähän turhanaikaisena keikistelynä, jonka tärkein pointti on käyttää nättiä mekkoa, hattua jossa on sulka ja laulaa siitä, miten miehet on höpsöjä. Soolokappalettani etsittiin neljän hengen voimin ja tuloksena löytyi laulu siitä, miten ihan kaikki on höpsöjä. En pitänyt tätä voittona. Ensimmäisissä tanssitreeneissä tehtiin ikkunanpesuliikkeitä ja sätkyteltiin sääriä ja meikä vahvisti suomalaistereotypioita olemalla jäykkä ja vakava. Jokaisen uuden koreografiapätkän kohdalla teki mieli kaivaa laukusta vilkkuva kyltti jossa lukee "et jumalauta voi olla tosissas". Ohessa joulukuun tunnelmiani kuvaava laama:

Tammikuussa tuli kuitenkin käänne hyvään. Harjoittelimme sopraanotoverin kanssa duettoa Bernsteinin Candidesta ja ohjauksen myötä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että osaan ehkä vähän näytelläkin. Vaikka harjoituksen viimeisellä viikolla oli pitkiä ja raskaita, aloin pikkuhiljaa jopa nauttia tanssikappaleista. Siitäkin huolimatta, että viime lauantain läpimenotreeneissä olin niin poikki, että nukuin tuolillani ja heräsin välillä laulamaan pätkäni. Yllättäen lavapreesens oli melko löysä. Kiitosta kerännyt en.
 Kenraaliharjoitukseen mennessä oli jo hauskaa. Hommaan tuli hyvää proggiselämän tuntua, kun jumittaa saman porukan kanssa teatterin takatiloissa ja elää pari päivää sämpylöillä, jotka noudetaan kaupasta juosten.

Konsertti oli menestys! Schönbrunnin hienovaraisesti koristeltu sali oli ihan täynnä (koristelumetodi teatterissa on nimeltään "kullattiin kaikki. Se mitä ei kullattu, päällystettiin sametilla"). Jonkinlainen huippuhetkeni komediennena oli se, että yksi ihminen hihittelevän yleisön joukossa repesi kuuluvaan huutonauruun repliikkini aikana. Hetki oli tosin samalla melkoinen kolaus pyöreän tytön itsetunnolle, koska käännettynä replani menee "Kaikki me aateliset, joilla on tällaiset hoikat linjat, pidämme niistä myös hyvää huolta". Positiivisesti ajateltuna, oon mielummin minä kuin laiha ja tylsä. Konsertin palaute ei liittynyt kauheasti siihen, että millaista ääntä pidin ja miten, vaan siihen, että olin ollut lavalla hauska ja mielenkiintoinen. Niinkuin tärkeä setä koelauluissa taannoin sanoi, mulla saattaa olla edessä paljon noitien, äitien ja imettäjien rooleja ja ne onneksi saa usein olla myös aika koomisia hahmoja. Mutta onneksi on hauskaa olla hauska! (Ja kun aloin kehumaan itseäni internetissä, niin sanotaan nyt vielä, että mulla oli konsertissa tukkakin tosi hyvin. Jos haluat jossain seurueessa vaikka keskustella siitä, miten Anusta on tullu ihan kuspää siellä maailmalla kun leuhoittaa hyvistä keikoistaan ja kehuistaan, niin toivon että mainitset sen tukankin sitten. Sitäkin kehuttiin.)

Pitkästä aikaa proggis, jonka lopputaputuksissa tulee paha mieli siitä, että tosielämä on huomattavasti tylsempää kuin lavalla ja itse on niin paljon valjumpi ihminen kuin se, joka hoilaa kuplettia ja koettaa flirttailla takariveille. Niinkuin kävisi jossain rinnakkaistodellisuudessa jossa kaikki tuntuu enemmän ja itse voi leikkiä olevansa ihan kuka vaan. Mukava muistaa, että miksi tätä hommaa oikein tekee. Konsertti oli tähän mennessä wieniläisin kokemus mitä mulla on täältä ja mielestäni operettihömpöttely hyvässä seurassa pitäisi olla vaihtareille pakollista. En olisi ihan heti uskonut että kaltaiseni mustan huumorin, melankolian ja kiroilevien laamojen ystävä löytää itsestään tällaisen puolen.

Infernaalinen päässäsoiminen on jatkunut jo aika pitkään ja jostain syystä tunnen hirveää tarvetta kuunnella jatkuvasti Iloista leskeä. Ootteko ikinä ajatellu, että tosi monet miehet on silleen tosi höpsöjä?