Luokkakonsertin perusidea on aika simppeli. Kaikki yhden professorin oppilaat marssitetaan lavalle vuorotellen ja jokainen laulaa jotain. Aika helpolla voi siis päästä. Mutta mitä teki Frau Professor KS Lienbacher? No päätti, että nyt tehdään isolla vaivalla pari ensembleä, tanssia, teema, asuja, rekvisiittaa ja hässäkkä, joka vie viikonlopun ja iltapäivät. Operettiteema ei kauheasti miellyttänyt, koska olen pitänyt koko taiteenlajia vähän turhanaikaisena keikistelynä, jonka tärkein pointti on käyttää nättiä mekkoa, hattua jossa on sulka ja laulaa siitä, miten miehet on höpsöjä. Soolokappalettani etsittiin neljän hengen voimin ja tuloksena löytyi laulu siitä, miten ihan kaikki on höpsöjä. En pitänyt tätä voittona. Ensimmäisissä tanssitreeneissä tehtiin ikkunanpesuliikkeitä ja sätkyteltiin sääriä ja meikä vahvisti suomalaistereotypioita olemalla jäykkä ja vakava. Jokaisen uuden koreografiapätkän kohdalla teki mieli kaivaa laukusta vilkkuva kyltti jossa lukee "et jumalauta voi olla tosissas". Ohessa joulukuun tunnelmiani kuvaava laama:
Tammikuussa tuli kuitenkin käänne hyvään. Harjoittelimme sopraanotoverin kanssa duettoa Bernsteinin Candidesta ja ohjauksen myötä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että osaan ehkä vähän näytelläkin. Vaikka harjoituksen viimeisellä viikolla oli pitkiä ja raskaita, aloin pikkuhiljaa jopa nauttia tanssikappaleista. Siitäkin huolimatta, että viime lauantain läpimenotreeneissä olin niin poikki, että nukuin tuolillani ja heräsin välillä laulamaan pätkäni. Yllättäen lavapreesens oli melko löysä. Kiitosta kerännyt en.
Kenraaliharjoitukseen mennessä oli jo hauskaa. Hommaan tuli hyvää proggiselämän tuntua, kun jumittaa saman porukan kanssa teatterin takatiloissa ja elää pari päivää sämpylöillä, jotka noudetaan kaupasta juosten.
Konsertti oli menestys! Schönbrunnin hienovaraisesti koristeltu sali oli ihan täynnä (koristelumetodi teatterissa on nimeltään "kullattiin kaikki. Se mitä ei kullattu, päällystettiin sametilla"). Jonkinlainen huippuhetkeni komediennena oli se, että yksi ihminen hihittelevän yleisön joukossa repesi kuuluvaan huutonauruun repliikkini aikana. Hetki oli tosin samalla melkoinen kolaus pyöreän tytön itsetunnolle, koska käännettynä replani menee "Kaikki me aateliset, joilla on tällaiset hoikat linjat, pidämme niistä myös hyvää huolta". Positiivisesti ajateltuna, oon mielummin minä kuin laiha ja tylsä. Konsertin palaute ei liittynyt kauheasti siihen, että millaista ääntä pidin ja miten, vaan siihen, että olin ollut lavalla hauska ja mielenkiintoinen. Niinkuin tärkeä setä koelauluissa taannoin sanoi, mulla saattaa olla edessä paljon noitien, äitien ja imettäjien rooleja ja ne onneksi saa usein olla myös aika koomisia hahmoja. Mutta onneksi on hauskaa olla hauska! (Ja kun aloin kehumaan itseäni internetissä, niin sanotaan nyt vielä, että mulla oli konsertissa tukkakin tosi hyvin. Jos haluat jossain seurueessa vaikka keskustella siitä, miten Anusta on tullu ihan kuspää siellä maailmalla kun leuhoittaa hyvistä keikoistaan ja kehuistaan, niin toivon että mainitset sen tukankin sitten. Sitäkin kehuttiin.)
Pitkästä aikaa proggis, jonka lopputaputuksissa tulee paha mieli siitä, että tosielämä on huomattavasti tylsempää kuin lavalla ja itse on niin paljon valjumpi ihminen kuin se, joka hoilaa kuplettia ja koettaa flirttailla takariveille. Niinkuin kävisi jossain rinnakkaistodellisuudessa jossa kaikki tuntuu enemmän ja itse voi leikkiä olevansa ihan kuka vaan. Mukava muistaa, että miksi tätä hommaa oikein tekee. Konsertti oli tähän mennessä wieniläisin kokemus mitä mulla on täältä ja mielestäni operettihömpöttely hyvässä seurassa pitäisi olla vaihtareille pakollista. En olisi ihan heti uskonut että kaltaiseni mustan huumorin, melankolian ja kiroilevien laamojen ystävä löytää itsestään tällaisen puolen.
Infernaalinen päässäsoiminen on jatkunut jo aika pitkään ja jostain syystä tunnen hirveää tarvetta kuunnella jatkuvasti Iloista leskeä. Ootteko ikinä ajatellu, että tosi monet miehet on silleen tosi höpsöjä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti