maanantai 9. joulukuuta 2013

Kotimaa kun taakse jäi ja muita pakollisia vaihtoblogiotsikoita

Perjantaina vietin ensimmäisen itsenäisyyspäivän kotimaan rajojen ulkopuolella. Päivä ei mennyt kaikilta osin odotetusti. Mulla olisi pitänyt olla pieni esittäytymiskoelaulu yhdelle professorille ja hän päätti kunnioittaa työtäni ja aikaani jättämällä tulematta paikalle. Ei ole ensimmäinen ohari tämä. Tottakai suhtauduin asiaan niinkuin aikuinen musiikkialan ammatti-ihminen. Menin nurkan taakse polkemaan äänettömästi jalkaa ja heiluttelemaan keskisormea niin ettei kukaan nää. Protestiksi koko maailmalle päätin mennä kotiin, avata viinipullon ja katsella kun ihmiset kättelee. Selitin itselleni, että onhan se nyt melkein kansallinen velvollisuus. Illalla oli tiedossa Wienin suomalaisten opiskelijoiden Stammtisch itsenäisyyspäivä-teemalla.

Siinä juhlia ja konserttia katsoessani alkoi ärsyttää sosiaalinen media. Juhlien teema oli "Koko Suomi" ja ajankohta itsenäisyyspäivä. Ihmiset kävi facebookissa oikein porukalla päivittelemässä, että onpas paljon Sibeliusta. Samat ihmiset varmasti yllättyvät myös siitä, että kahvi närästää, talvi seuraa syksyä ja karhut kakkivat metsään.
Ei sillä, että en itse ihmettelisi esim. sitä, miksi Valtteri Torikan osuus oli vain puoli biisiä laulua mikkiin.

Mutta tokihan siis maassa, jossa klasari on sitä suosituinta musiikkia, meidän on syytä olla huolissaan siitä, että ihmiset kuuntelevat vääriä säveltäjiä.

Eiku

Näin useita päivityksiä ihmisiltä, jotka pitivät konsertista kovasti. Itsekin pidin ja jopa liikutuin. Oon sillä tavalla nolo. Harva kuitenkaan kiinnitti huomiota siihen, että suomen katsoituimmassa Tv-lähetyksessä oli poikkeusohjelmaa joka oli edes enimmäkseen klassisen musiikin konsertti.

En jaksanut jäädä sen enempää koneen ääreen ärsyyntymään joten suuntasin juhliin. Paikalla oli aluksi parikymmentä suomalaista, mutta porukka kasvoi koko ajan. Pian kasassa oli varsinainen suomibaari-simulaatio kun sisälle saapuessa kaikki ölinä tuntui olevan tutulla kielellä. Uusia tuttuja löytyi myös ja keskustelu pyöri paljon ihmisten kokemuksissa Wienistä. Taustalla pyöri itsenäisyyspäivän vastaanoton kättelyosuus kolmeen kertaan läpi. Kaikenkaikkiaan ilta oli todella hauska, vaikka jossain vaiheessa väsymys vei voiton ja lähdin kotiin. Kuulemma jatkot olivat myös olleet oikein hauskat.

Lauantaina herätessäni huomasin, että yhden syksyn verran lenkkeilyä ja raitistelua tekee hallaa sille, paljonko yksi savolainen mezzo-sopraano kestää siideriä. Määrällä, jonka ei pitäisi laskujeni mukaan aiheuttaa edes tukevaa hiprakkaa, olin hankkinut itselleni kivun ja harmin. Suunnitelma koululla harjoittelusta vaihtui How I met your mother- maratooniin ja paperihommien katseluun. Neuvottelin itseni kanssa sopimuksen, että jos opettelen ensemble-nuotteja pari tuntia, saan mennä kauppaan ja ostaa jäätelöä. Sunnuntai meni aika lailla samoilla lepäilylinjoilla, tosin sain urheiltuakin.

Ja stressattua. Pitäisi pikkuhiljaa oppia, että mun on turha haaveilla rentouttavasta kotiviikonlopusta yksin, koska lauantai-iltaan mennessä keksin aina jonkun katastrofin jota stressata.

Mun koelaulu-cd:n biisien tiedostokoot on liian isoja, tutkintotodistuksen suomenkielinen ja englanninkielinen versio on liian erinäkösiä ja tiistaina on kaksi oppituntia päällekäin.


Jos jotain tällaisista hulluista "muutan vuodeksi johonki kakkukaupunkiin"-kokemuksista oppii, niin ainakin sen, miten reagoi paineen alla. Mielestäni stressin käsittelyssä alan kehittyä ja kestän jo ennen ylivoimaisilta tuntuneita tilanteita oikein hyvin. Uskallan jo lähteä junalla vieraisiin kaupunkeihin kikkailemaan itseäni kartan avulla tärkeisiin tapaamisiin.
Seuraava, missä ajattelin ylittää itseni, on ihmisiin tutustuminen. Olen perusluonteeltani vähän sellainen, että en tutustu ihmisiin viikossa tai kahdessa enkä oikein osaa tyrkyttää itseäni juttusille. Siksi mulla on nyt meneillään "Puhu ihmiselle 2013" -kampanja. Kampanjan tarkoituksena on se, etten ole aina se sosiaalisten tilanteiden kummallinen tuijottaja vaan oikeasti juttelenkin jotain. En ole mielestäni kovinkaan introvertti, koska mulla kuitenkin on paljon kavereita ja paikoitellen olen vuolaasti virtaava tyhmien tarinoiden Tonava. (Toinen some-ärsytys!! Ihmiset, joiden jokainen jakama juttu on jotain "Vain introvertit voivat tajuta tämän" ja se, että pitää liittyä johonkin omiin persoonallisuustyyppi-ryhmiin. Suosikkini oli joku mystinen kirjainyhdistelmä, jotka facebook-ryhmänsä mukaan ovat älykkäitä, usein romanttisia ja jotka ovat välillä kovin haavoittuvaisia. Melko harvinainen yhdistelmä, hei. Ootte tosi erilaisia kuin me normaalit debiilit, jotka ajattelee vain järjellä jota ei sit kuiteskaan ole ja joille romantiikka tarkoittaa sitä, että kumppania kehoitetaan kääntymään)
Saksantunnilla vertailtiin kokemuksia ystävien hankkimisesta ja sosiaalisuudesta ja löysin yllättäviä ymmärtäjiä. Mitä tulee uusien ihmisten kohtaamiseen ja tunteiden räiskyvään näyttämiseen, niin meikä on korealainen. Meriitit riittäis kohta varmaan kansallisuuden hakemiseen ja voisin ruveta ihmeellisen pitkäksi korealaiseksi.

 Uusia kavereita tarvitsen juuri nyt ehkä enemmän kuin aiemmin täällä ollessani, koska lauantaina lähetin kohtalokkaan sähköpostin. Oopperajuhlakuoro on tuntunut mun sosiaaliselta tukikohdalta Suomessa ja oon iloinnut jo etukäteen siitä, että saan sentään kerran kuussa huutonauraa ja pölöttää. Asiat ensi kesän suhteen sai kuitenkin sellaisen käänteen, että mulla saattais olla mahdollisuus tehdä jotain muuta. Mukavinta olisi ollut jatkaa, mutta oma kunnianhimo ja harkinta sanoo kovasti, että juuri nyt on hyvä hetki panostaa ihan vain ja ainoastaan omiin lauluhommiin. Teki aika hemmetin tiukkaa muotoilla sähköposti, että en oo tulossa.
Koetan nyt kovasti uskoa siihen, että tämä liike kannattaa ja teen ensi kesänä jotain eteenpäinvievää ja merkittävää. Pahimmassa tapauksessa loisin porukoiden luona ja soittelen kuorolaisille, että kellä ois kenraalilippuja.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Pienet joulut ja pieni kaupunkimatka

Kirjoittelen tätä luokkapikkujoulujen jälkitunnelmissa. Päällimmäisin tunnelma on on ankara turvotus.

Juhlat olivat tänään Maria-nimisen luokkatoverimme luona. Paikkaa on vähän hankala selittää, juhlat olivat katutasossa olevassa kahvilatilan näköisessä huoneistossa, jossa oli tuoleja,pöytiä ja flyygeli. Aluksi luulin, että kyseessä oli joku talon yleistila, tilaa kun riitti runsaasti. Sitten minulle selvennettiin, että tila on Marian oma harjoitustila. Oletin että hän asuisin siis ehkä perheensä kanssa talossa. Mutta ei, perhe asuu Innsbruckissa ja Wienissä opiskelevalle tyttärelle oli ostettu kolmio keskikaupungilta ja alakerrasta kiva liiketila harjoitushuoneeksi ja sosiaalitilaksi.

Alan uskoa teatteriproffan tokaisuun, että täällä ei köyhistä oopperalaulajia tule.

Tarjolla oli valtava kattilallinen "Punssia" eli glögityyppistä kuumaa juomaa jossa seassa oli sattumina runsaasti marjoja ja hedelmänpaloja, keittoa, keksejä, kakkuja, hedelmiä, dipattavia kasviksia, pastasalaattia ja leipää. Tutustuin paikallisen levitekulttuurin ihmeisiin ja tölsäsin leivän päälle kaikenvärisiä "aufstricheja" sen tarkemmin kyselemättä, mitä mömmöt sisältävät. Kananmunan ja avokadon ainakin bongasin. Hyvä keksintö, tosin paikalliseen tapaan aika raskasta naposteltavaa.
Ohjelmassa oli monenmoista yhteismusisointia ihan leirinuotiokitarointi-tyyppisestä hassuttelusta Itävaltaisten joululaulujen kautta sooloesityksiin. Sooloja oli tosin vain yhdeltä ihmiseltä ja niitä oli monta. Tässä tapauksessa monta tarkoittaa liikaa. Tosin kun 16 laulajaa kokoontuu, on itsestäänselvää että joukossa on joku, joka vetää soolo ad-lib korukuviot joka biisiin ja haluaa kohdella muita lähinnä taustakuoronaan. Jokainen biisi toki piti juontaa sisään että "hei kaikkihan osaa tän!". Ja jos joku osasi, niin se kyllä improvisoitiin äkkiä ulos biisistä.
Onneksi viimeisenä oli mukava yhteinen joululauleskelu ja illasta jäi suuhun mukava maku. Varsinkin se oli mukavaa, että mun formulasaksaa on taas kuunneltu yhden illan verran ja olen päässyt mukaan ihan keskusteluihinkin. Ja alan olla pian lähes luonteva poskisuutelija.

Illan ykkösjutut eli lumiukkomuffinssit, punssi ja sairaan hyvät vaniljakeksit


Eilenkin oli erikoispäivä. Kävin päiväretkellä Regensburgissa pienen lauluhommelin takia. Junamatkat maksoivat mannaa, mansikoita ja puolet natsien kulta-aarteesta, mutta tää nyt on vähän tällästä. Onneksi tulee veronpalautukset ja kilo hapankaalia maksaa 56 senttiä.
 Kävin aamulla koululla lämmittelemässä kroppaa ja ääntä ja mitätöin koko homman nukkumalla kaksi tuntia junassa. Mun superkyky on se, että pystyn nukkumaan rennosti kaikissa mahdollisissa liikennevälineissä. Ennätykseni on 6h unet bussin lattialla ja se, että nukahdin Tukholmassa ja heräsin Reykjavikissa. Nyt nukkuminen oli vähän outoa. Olin ilmeisesti todella väsynyt, koska luulin vain pikkaisen torkahtelevani, mutta kello hyppäsi aina yli puoli tuntia eteenpäin. Mulla on tapana myös kuorsata noin kerran vuodessa (olen kuullut myös väitteitä, että oikeasti tätä tapahtuisi hieman tiheämminkin, mutta kieltäydyn kuuntelemasta) ja aina jännittää, että millaisen konsertin sitä on kanssamatkustajille järjestänyt. Ja onko kuolannut ja minne ja pahastiko ja pysyttiinkö omilla rinnuksilla.

Ensivaikutelma kaupungista oli aivan kiva. Ensimmäinen tehtäväni oli suunnistaa sovittuun paikkaan. Välineinäni oli printattu ohjelappu ja googlen kartta. Suoritin joulun ihmeen ja löysin paikalle melko sujuvasti.
 Suuntavaistoni on vitsi. Jos olisin muuttolintu, olisin sellainen ikkunaan kolme kertaa peräkkäin lentävä muuttolintu. Olen eksynyt pyöreään saareen, vaikka kaiken järjen mukaan sillan löytäisi ihan vaan kävelemällä rantaa pitkin yhteen suuntaan. Olen soittanut itselleni taksin päästäkseni treeneihin ja ajanut 200m suoraa tietä. Käytössäni koko episodin ajan oli kännykän karttaohjelma.
Vaikutelmani Regensburgista parani koko ajan matkani edetessä. Leveä ostoskatu kapeni, talot vanhenivat ja kulmien takaa ilmestyi aina lisää pieniä mukavan näköisiä kuppiloita, joulutoreja ja pieniä aukioita. Poikkesin välillä reitiltä ihastellakseni jonkun liikkeen ikkunaa tai ihan vain fiilistelläkseni. Tai ihan vain tuijottaakseni vanhaa rakennusta.




Ainut asia, joka eiliseltä jäi harmittamaan se, etten ennen lähtöä kerennyt ostamaan löytämiäni maailman parhaita joulukortteja. Vanhassa kaupungissa kaikki oli viimeisen päälle jouluisen lutuisaa. Lauluhommelit hoidettuani ehdin vielä tehdä nopean visiitin markkinoille syömään nakkisämpylän ja juomaan mukillisen punssia. Koin velvollisuudekseni syödä ainakin pari pientä bratwurstia kun olin sentään Saksaan asti itseni junaillut. Alkuperäinen suunnitelmani oli vetäistä puolen metrin nakki patongin välissä, mutta järki ja kohtuus estivät. Tällaisia tuomiopäivän kabanosseja oli tarjolla monessakin kojussa.
Jos nämä lauluhommat ei natsaa, niin voisin hakea vaikka matkaoppaaksi seuramatkafirmoihin, jotka raahaa eläkeläisiä keski-euroopan joulutoreille ja oopperaan. Meikän mielenkiinnon kohteet kun tuntuvat kohtaavan keskiverto 65-vuotiaan kanssa.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

En etsi valtaa, loistoa, mutta glögi ja pulla kelpaa

Perjantaina julistin joulukauteni avatuksi! Koulussa oli pari positiivista ylläripylläriä, sain maanantaina äänittämäni nauhat hyvissä ajoin itselleni ja pahan oloinen teatteriproffa ei sittenkään inhoa minua. Tämän kunniaksi hyppelehdin iloinen virne naamallani Schönbrunnin joulutorille. Joulutoreja täällä on nyt vähän joka toisella kulmalla ja tuo Schönbrunnin tori on ehkä pahimpia turistiloukkuja, mutta ympäristöhän linnan pihassa on mitä kaunein ja kojuissakin oli aivan mielenkiintoisia juttuja. Ostin mukillisen Glühweinia, höntsäilin toria ympäriinsä ja suunnittelin korvatunturi-bisneksiä eli joululahjoja ihmisille. Glühwein olikin tujumpaa kamaa mitä muistin ja tyhjään vatsaan se meinasi tehdä yllätyksen. Hilpeässä jouluhuppelissa matkasin metrolla kotiin.

Meikä tykkää joulusta. Toki olen tarkka siitä, että hirveästi ennen ensimmäistä adventtia ei tule innostumista aloittaman, muuten rupeaa kyllästyttämään. Mutta minä tykkään joululauluista, jouluruuista, lahjoista, valoista, kuusesta, glögistä, suklaasta ja melkeinpä kaikesta mitä jouluun liittyy. Tolkuton kuluttaminen ei jouluuni kuulu, koska mulla ei ole rahaa kuluttaa tolkuttomasti. Sitä korvatakseni olen ihan hakeutunut esim. Stockmannin jouluosastolle monesti vain hiplaamaan koristeita. Tänä vuonna ajattelin viedä kotipuoleen aimo läjän kaikkea itävaltalaista jouluherkkua. Saanpahan sitten tännepäin palatessa täyttää laukun vaatteilla ja muilla tavaroilla, jotka nyt vielä odottavat suomessa. Erityisesti multa pyydettiin juustoa. Isäni jouluperinteeksi on tullut jääkaapin täyttäminen juustolla ja olen monesti ollut kaupassa auttamassa tässä projektissa. Jos joulua viettää neljä ihmistä, niin on ihan perusteltua ostaa kolmea erisorttista goudaa, valikoima homejuustoja ja lähes kaikkia Valion valmistamia juustomerkkejä.

En ole perheessäni ainut, joka tykkää syömisestä. Viikottaisessa perheskypessä ollaan nyt palaveerattu jo siitä, montako kalaruokaa on liikaa. Tähän mennessä on todettu, että viisi ei ole liikaa.

Lauantaina kävin koululla harjoittelemassa ja ohimennen vilkaisemassa Naschmarktin tarjontaa. Naschmarkt on ruokatori, joka on auki vuoden läpeensä ja josta nyt tarvitsin mausteita ja vihanneksia. Koetin noudattaa paikallista vinkkiä, eli sitä, että mitä kauempana koju on Karlsplatzilta, sitä halvemmat hinnat.
Metrossa joku pieni vanha mies kyseli olenko Slovakialainen koripalloilija ja halusi kertoa, että hänen siskonsakin on todella pitkä. Olin jumissa keskustelussa ihan liian monta pysäkinväliä ja mietin, että tuleeko joku avaamaan keskustelun lyhyiden ihmisten kanssa silleen "Hei mulla on kans sukulainen joka on ihan älyttömän lyhyt, ootko sirkuksessa töissä?"

Sunnuntaina tein pienen retken Wienin lähikaupunkiin Klosterneuburgiin. Matka ei ollut kauhean pitkä, mutta tarvitsin kahta metroa ja yhtä bussia, josta toki jäin väärällä pysäkillä ja jouduin kävelemään. En oikein ollut tietoinen minne olin menossa, joten yllätyin positiivisesti. Wieniä ympäröi metsäiset kukkulat ja nyt tajusin olevani nimenomaan niillä nyppylöillä. Bussimatkalla mentiin pitkä matka Tonavan vartta ja maisemat oli todella kauniit. Kun vihdoin pääsin kaupungin keskustaan, totesin, että se oli mitä söpöin ja herttaisin. Paljon matalia 1700-luvun taloja, pastillivärejä ja selkeästi keskiajan kaavalla väsätty keskusta. Keskustaan piti kiivetä jyrkän mäen huipulle ja matkalla oli kivisilta, jossa oleva kyltti sanoi "Ei olla ihan kartalla millon tämä silta on rakennettu, mutta se on korjattu ensimmäisen kerran 1490. Viimeksi silta on korjattu 1985" Eli silta on niin vanha, että se on ollut 1400-luvulla jo mäsänä. Ja onko ne korjanneet sitä noiden vuosien välissä? Ja jos ei, niin en voi kuin hämmästellä paikallista kivenkasaamistaitoa.
Paikalliset oli kasanneet kivestä myös luostarin, joka oli nököttänyt paikallaan jo 1100-luvulta, eli huomattavasti pidempään kuin mitä mun aivo voi tajuta. Samoihin aikoihin Suomessa ajankohtaisia asioita on ollut oravannahat ja heimosodat. Täällä nämä osasi jo kasailla ihan killereitä kivisiltoja!
Kävin sisällä luostarikirkossa ja kuulin pienen pätkän katolista messulaulua. Jotenkin se oli hirveän vaikuttavaa, varsinkin kun kirkko oli koristeltu sellaisella "Kullattiin kaikki" -metodilla. Mikäs siinä, urku soi ja katselin kaunista barokkityyliin koristeltua kirkkoa.

Varsinainen syy, miksi tulin Klosterneubergiin oli suomalaiset joulumyyjäiset. Isoon saliin oli tuotu pitkiä pöytiä ja seinustoja kiersi monenlaiset myyntipöydät. Erityisesti mua ilahdutti kaikki syötävä, koska koti-ikävän sijaan olen kärsinyt hirveästä suomiruoka-ikävästä. Ensitöikseni ostin kupin kotoisan makuista suodatinkahvia ja pipareita. Pussillisen pullaa ostin kämpille pakastimeen. Karjalanpiirakoista näin vain vilauksen ennen kuin ne myytiin loppuun, mutta joulukinkkuvoileipä oli oikein herkullinen sekin. Ruokajuomavalintani oli karpalolonkero. Uskaltauduin juttusille myös Wienin suomalaisen opiskelijayhdistyksen tyyppien kanssa ja nyt mulla olis suunnitelmana mennä juhlimaan itsenäisyyspäivää Wiesolaisten kanssa ensi perjantaina. Bongasin myös ilmoituksen kauneimmista joululauluista 15.12. Tälle joululle tuo voisi olla enemmän kuin paikallaan, monena vuonna on jäänyt vapaaehtoiset joululaulamiset väliin, koska samat sylviat on veisattu sekä omilla keikoilla että oppilaiden kanssa. Nyt tuskin on övereitä tiedossa.
Kuulin myös todella paljon rakenteeltaan virheetöntä, mutta todella suomalaisen karusti äännettyä palikkasaksaa. Sain aivan uutta toivoa. Jos nuo ihmiset on pärjänneet täällä vuosikaudet, niin enköhän minäkin täällä vuoden verran selviydy. Vaikka en osaakaan vielä oikeen aspiroida ja nuotti puheessa on niin kovin suomalainen.

Koska en usko tärähtäneisiin valokuviin parhaina mahdollisina tunnelmankuvaajina, olkoon tämä nyt sellainen verbaalinen joulukortti:
Kun lähdin markkinoilta, pienessä ja vanhassa kaupungissa oli jo aivan pimeää. Luostarin kirkonkellot soittivat kello kuutta ja pientä aukiota valaisi suuri joulukuusi. Suuriin paljaisiin puihin oli ripustettu valaistuja paperitähtiä. Kävelin rinnettä alas pienten, herttaisten väristen talojen välistä, näin muutaman matalan porttikongin jotka veivät kapeille sivukujille. Kahvilan ikkunaa valaisivat jouluvalot. Luostarin pihan joulutorilta kuului torvisoittokunnan soittama joululaulu.


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Tarina junan lailla toimivasta lentokoneesta ja koirasta pilven reunalla

Käväisin viikonloppuna reissussa. Eksoottinen kohdevalintani oli Helsingin Rastila eli Savonlinnan oopperajuhlakuoron harjoitusleiri. Lähdin perjantaina matkaan suurin, viattomin silmin kohti mukavaa viikonloppua, syömistä, kavereita, ylensyömistä ja laulamista. Sanoinko, että aioin syödä aika paljon?

Koska neuroosikokoelmani kirkkain tähti on liian ajoissa oleminen lentokentillä ja rautatieasemilla, olin tottakai lähes kolme tuntia ennen koneen lähtöä jo kentällä. Aluksi piti lentää Lufthansalla Frankfurtiin ja vaihtaa siellä sitten saman firman Helsingin koneeseen.Koska koneet ihan varmasti lähtevät ilman minua jos en tuijota lähtöporttia ainakin tunnin verran, olin ehkä ensimmäinen paikalla oleva matkustaja. Siksipä oli erityisen lystiä huomata, että kone oli myöhässä ja lähtö tulisi myöhästymään puolella tunnilla. Kyselin lähtöselvityshenkilöltä, että tulenko ehtimään vaihtooni. Selvitystäti kehotti yrittämään ja lupasi infota Frankfurtiin tilanteesta. Olin hankala ja kärttyinen lentomatkustaja ja mutustin ilmaisen välipalavoileipäni äreästi muristen.

Turbiinit olivat kuitenkin täynnä pelikaaneja, Frankfurtissa oli yksi kiitorata suljettu ja kone joutui hidastamaan vauhtia entisestään. Lentoemo kuulutti, että Helsinkiin lentäjät on buukattu seuraavaksi aamuksi.

Vitutti kuin liito-oravaa hakkuuaukean reunalla.

Noh, Lufthansa varasi minulle lennon seuraavaksi aamuksi, maksoi hotellin ja lohturuoka-buffetin. Ajankulukseni söin niin paljon, että se ei enää ollut hauskaa. Maksoin 4,5e tunnin internetti-ajasta ja röhnötin. Koetin etsiä jotain tapaa nauttia yllättävästä pikalomastani saksassa, mutta yksin syöminen kiireessä ennenkuin ravintola sulkeutuu, hotellihuone ilman virikkeitä ja kotiin unohtunut hammasharja laskivat kovasti tunnelmaa. Yöunet oli surkeat, koska stressasin taas seuraavan aamun lennoista ja harmittelin sitä, että pääsen treeneihin 5h myöhässä. Jokainen hetki pois siitä ajasta, jonka olen suomessa, otti päähän. Oli monenlaista ensimmäisen maailman ongelmaa ilmassa yhtä aikaa.

Aamun lento meni aivan normaalisti. Harmitteli edelleen koko matkasähläys ja oli sellainen kevyt taustaketutus koko ajan. Olen bloggaamisen lisäksi alkanut välillä kirjoitella muutenkin ja lentokone-angsteissani sain aikaiseksi pitkän ja keskinkertaisen pöytälaatikkonovellin.
Kaikki hälveni mielestä, kun lensimme pilvettömällä taivaalla Helsingin yli. Bongasin Ruoholahden, keskustan, Pasilan ja monta muuta tuttua paikkaa yläilmoista. Lapsellinen riemukas hymy naamallani saavuin terminaaliin, jossa pieni veljeni odotteli viedäkseen minut treeneihin.

Reilussa vuorokaudessa muistin taas, että mulla on persoonallisuus ja ystäviä. Sain halauksia, kohteliaisuuksia, iloisia ilmeitä, tyhmiä juttuja, kerroin tyhmiä juttuja, nautin, nauroin enemmän kuin kahteen kuukauteen. Lauloimme lauluja mm. Kull- ja Kalervosta. Pääsin vähän uloskin, iltakävelyllä Kallvik oli pimeä, melko hiljainenkin ja tähdet näkyivät selvästi. Teki mieli halata puuta.

Sunnuntaina veli kävi taas viemässä minut kentälle ja koneeni lähti kohti keski-eurooppaa aikataulussa. Mieli oli haikea ja tuhersin pari epäkuvauksellista kyyneltä kun Helsingin valot jäivät taakse. Toisaalta olin odottanut pahempaa. Wieniin palui tuntui yllättävänkin mukavalta, koska täällä on oma kämppä, omat tavarat ja arki. Oli mukava huomata, että arkeni ei ilmeisesti ole mikään tuskien suo, koska siihen on kuitenkin aivan hauskaa mennä takaisin. Aikoinaan Oulun opiskelujen alkuaikoina muistan inhonneeni kämpille palaamista ja olisin aina halunnut hypätä junasta Kuopion kohdalla. Jos sekin tilanne muuttui neljässä vuodessa siihen, että poismuuttaessa lupasin lopettaa itkemisen viimestään Iisalmen kohdalla ja epäonnistuin siinäkin, niin minun ja Wieniin suhde vaikuttaa nyt oikein lupaavalta.


Sain eilen tietää, että mulle oli viikonloppuna jätetty uutinen kertomaatta. Pieni pimittäminen oli kuitenkin ihan hyvä juttu, niin sain nautittua viikonlopustani kavereiden kanssa enkä parkunut jossain kannon-nokassa.
Perheemme lemmikki, bordercollie Fix oli lopetettu perjantaina. Tuhansien lempinimien Viksu-Veijari, Bordsi, Bordsikaani ja Kaani Bordselius saavutti viime syyskuussa 15-vuoden iän ja oli kovin vaivainen koiravanhus. Korvat, lonkat, eturauhanen ja sydän ovat reistanneet jo jonkin aikaa ja eläin alkoi olla kovin kivuliaan oloinen. Lopulta näönkin huonontuessa Fix etsi ihmisiä hajun perustella ja seurasi jatkuvasti kosketusetäisyydellä. Otukselle, joka nuoruuden päivinään heitti huvikseen 13 kierrosta talon ympäri, ajoi kissan puuhun, söi sohvanpehmusteet ja vieritti kaivamansa kivenlohkareen pihan poikki ennenkuin alkoi harkita aamupalan syömistä, ei kivulias hoipertelu ole enää elämää. Hirveä päätös ja olen hyvilläni, että minun ei tarvinnut sitä tehdä.
En minä usko, että olen tajunnut vielä kokonaan, että meillä ala-asteajoista ollut perheenjäsen on nyt poissa. Fiksille ei koskaan kokonaan valjennut, mitä eroa on karvaisella paimenkoiralla ja ihmisellä, joten se on yrittänyt toistuvasti mm. syödä pöydän ääressä ja nukkua pää (minun) tyynyllä. Oli mukava yllätys kun melkoinen mötkö eläimeksi hyppää sänkyyn viereen, laittaa pään tyynylle, kyhnyttää itselleen lisätilaa ja kääntyy selälleen. Pari kertaa olen nukkunut jalat tietokonetuolilla, koska koira vei tilan. Paimennustehtävistä Fix siirsi itsensä nopeasti johtotehtäviin ja päätti istua mielummin traktorissa, kuin juosta pitkin mutaista peltoa. Paimennuksen tyyli olikin senverran raju, että työnjohto olikin ehkä parempi homma.
Ala-asteella koira koetti aamuisin hypätä koulutaksin takapenkille. Fixin turkkiin olen itkeskellyt sitä, kun ylä-asteen alku oli kovin hankalaa. Kun muutin lukioon, dorka eläin kävi pudottelemassa lelujaan muuttolaatikoihin ja kun palasin viikonloppuisin kotiin, Fix unohti välillä hidastaa vauhtia tervehdyksissään ja autosta noustessa sain voimakkaan taklauksen. Oulusta ja Helsingistä vanhempien luokse palatessa tuvan ikkunasta näkyi yleensä aina musta nenä valkeassa kuonossa. Oon tosi iloinen, että pääsen lomalle suomeen muutaman viikon päästä, mutta nyt tuntuu pahalta, että tavanomainen tervehdyskomitea ei enää ole paikalla.
Onhan meillä noita kissoja ja onhan nekin maailman parhaita karvahanureita, mutta niiden tervehdys Rantasalmelle palatessa on enemmän linjaa "Terve, en muista kuka olet. Anna ruokaa tai mene pois. Istun sun päälle. Älä liiku, saatana"

tiistai 19. marraskuuta 2013

Anu arvioi

Kävin viikonloppuna katsomassa kolme oopperaa, koska jäi putki hyvin päälle. Oli mielenkiintoisia teoksia sattunut peräkkäisille illoille ja seuraakin oli. Aion tässä arvioida hieman näkemääni:

Perjantai       

Puccini -  Madame Butterfly
Staatsoper

Hyvää peruskauraa oli tarjolla. Pääroolin laulaja oli oikein erinomainen, vielä kun muistaisin nimenkin. Kapellimestarina oli Placido Domingo ja Pinkertonia lauloi joku nyanssitajuton huutaja. Mietittiin, että olisikohan syytä vaihtaa nuo toisinpäin. Domingo laulaisi tenoripääroolin varmasti hienosti ja mölisevä tenori pitäisi soittohommat varmaan ihan yhtä hyvin kasassa kuin Domingo. Johtamisessaan oli vähän samaa fiilistä, kuin erään oopperafestivaalin eräässä Wagner-teoksessa joka on ensi keväänä jossain aasian maassa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Todennäköisesti ette, eli ei jatketa tätä sisäpiirin vitsiä enempää. Sanotaan nyt vaan, että  mikään yhteismusisoinnin riemujuhla ei ollut kyseessä.
 Herra Tenori oli ensimmäinen huono solisti mitä olen kuullut Staatsoperissa. Anteeksi näin rankka ilmaisu, mutta laulu oli kireää, tasapaksua huutamista missä ei ollut sävyjä ja homma kuulosti todella vaikealta. Haluaisin uskoa että kyseessä oli vain huono päivä, mutta kaveri varoitti jo etukäteen toisen esityksen nähtyään, että ei kannata sitten mitään laulutaidetta tältä herralta odottaa.
Pinkerton lähtee Amerikkaan, Butterfly jää odottamaan ja meikä huokaisee helpotuksesta.
Lopun huippuhetki oli täysillä mölisty fraasi "HYS ÄLÄ HERÄTÄ HÄNTÄ", kun Pinkerton palaa hakemaan poikaansa ja Butterfly on vielä nukkumassa. Hyvin laulettu, Hermanni.

Olisi varmaan syytä julkaista sellainen "Dynamiikkamerkinnät tenoreille" -kirjanen. Hyvä formaatti voisi olla vaikka värityskirja.


P niinkuin pupu. P niinkuin possu. P niinkuin pianissimo. P niinkuin potkut arvostetusta oopperatalosta



Visuaalisesti tarjolla oli kimonoja, kirsikankukkia ja näyttäviä romahduksia polvilleen surun murtamana. Eli ei mitään yllättävää. Mun näyttelijäntyön tunneilla on ihan älyttömän komea japanilainen poika. Tämä ei liity tähän mitenkään, aattelin vain infota.

Lopussa yleisö heitteli kukkia lavalle ja huusi bravota seisaallaan. Makunsa kullakin.


Lauantai

Staatsoper, Naamiohuvit 

Nyt toimii, ai että. Solistit oli ihan timanttia. Pääroolin sopraano oli alussa vähän outo, mutta hyvällä tavalla outo. Ulricaa laulavaa mezzoa kuunnellessa pääsin eroon niska- ja hartialihasten jännityksestä, negatiivisuudesta ja olen ihan varma, että närästykseni parani myös. Hervoton ääni! Rakas päiväkirja, minusta tulee isona Monika Bohinec.

Lavatoteutus oli hieno katsaus oopperan vanhoihin perinteisiin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt maalatut lavasteet! Luulin aluksi, että kyseessä oli joku ironinen toteutus, kun ei voi laittaa taulua seinälle, vaan seinään maalataan taulun kuva. Verhotkin oli vanerista tehty.
Meeri kuitenkin valaisi, että sen opettaja on joskus nuoruutensa kukkeina vuosina laulanut Ameliaa Staatsoperissa 80-luvun puolivälissä, eikä silloinkaan välttämättä ollut kyseessä samaisen produktion ensi-ilta. Samalla ohjauksella, lavastuksella ja puvustuksella on siis menty laskujeni mukaan ainakin tuhat vuotta. Kaikki perusasiat oli kuitenkin oikein hyvin ja viihdyin. Vähän pönötystä meinasi tosin luiskahtaa sekaan ja välillä oopperanäyteltiin ronskisti. Koska toisin kuin tosielämässä, oopperatodellisuudessa ilmeisesti:

-romahdetaan itkun yllättäessä välittömästi polvilleen. Koska eihän kukaan tajua, jos tuherrat siinä seisaallasi.

-kun kohtaat rakastettusi, nappaat häntä lujasti kiinni ja puristat. Kyynärpäistä.

- jos sinua isketään teräaseella, on syytä romahtaa samantien lattiaan niin nopeasti kuin pääset. Loikkaa vähän, jos voit

Amelia teki näihin kyllä poikkeuksen. Harvoin muistan niin voimakkaasti hengittäneeni jonkun laulajan mukana.


Sunnuntai

Theater an der Wien, Mozart - Idomeneo

No nyt ei ollut perinteistä ja traditionaalista. Paitsi musiikki, josta vastasi barokkiorkesteri ja tänäänkin onneksi erittäin hyvät solistit. Kahden päivän tykityksen jälkeen barokkisoittimet ja Mozart teki korville höpöä ja nannaa.

Ohjauksessa oli:

-lava täynnä hiekkaa ja miesten kenkiä
-verta ja mutaa
-joku oli raskaana, vaikka libretossa ei niin lue
-videoheijasteita
-rumia toimistovaatteita
-kontrastina äärimmäistä muovi-kitschiä
-ihmisiä alusvaatteisillaan
-paljon väkivaltaa

Ja mikä oli reaktioni ja mielipiteeni tästä? Ihan käsittämättömän hyvä ooppera!! Alkuperäisen libreton merikäärmeet ja merenjumalat toimi teemoina, mutta mun oletettiin jopa jossain kohtaa käyttävän omia aivojani. Mahdollisuus vaihtoehtoisille tulkinnoille oli läsnä. Näyttelijäntyö oli hengästyttävää seurattavaaja mietin monesti, miten hienoa olisi päästä tekemään lavalla jotain noin vahvaa ja realistista. Kun on taas nähnyt sen verran monta sopraanopääroolia, joiden tehtävä on olla kaunis ja surullinen, heilutin henkistä räikkää ja soitin näkymätöntä vuvuzelaa yleisössä seuratessani todella uskottavaa ja riipivää työtä lavalla. Kuulemma mielenkiintoinen näytteleminen alkaa siitä, kun ei enää yritä olla kaunis tai viehättävä. Nyt se piti todellakin paikkansa. Mukana ollut kaveri itki. Mummot taputtivat seisaaltaan. Tunsin saaneeni sekä musiikki- että teatterielämyksen.









torstai 14. marraskuuta 2013

Opettajista, laulamisesta ja uudesta lempiruoasta

 Olin eilen laululuokkani kanssa ulkona syömässä ja ilta oli tosi mukava! Miinuskaloreille ei ollut eilen asiaa, koska juttelun, laulamisen ja valkoviinispritsereiden ohessa tuhosin hanhen takaneljänneksen, hanhenrasvassa paistettua punakaalia ja kupin puolukkahilloa. Nyt on kuulemma se aika, kun wieniläiset kokoontuvat perheen ja ystävien kanssa syömään hanhea ja päätin kokeilla tätä perinnettä. Tarkoitus olisi ottaa jollain porukalla tämä vielä uusiksikin, koska hanhi on sekä onnekas, että herkullinen eläin. Saattaa olla, että yritän tätä läskiä tirppaa markkinoida myös meidän joulupöytään jos kehtaan.

Opettajani Prof. Lienbacher on pieni ja herttainen, mutta tehokas. Voitte ajatella tätä nyt myös tavallaan sponsoroituna mainoksena, koska ovelana ja lyhyenä naisena ope pääsi eilen livahtamaan salaa tiskille ja maksoi meidän illalliset.
Tunnit ovat hyvin intensiivistä puurtamista, missä keskinkertainen mökä ei pääse seulasta läpi. Tunteihin olen ollut sisällöltään todella tyytyväinen ja vaikka usein tuntuu siltä, että jonglööraan taas pitkästä aikaa monella pallolla ja keskittyminen pitää olla ihan hillitöntä, jotta joku homman osanen ei aivan tippuisi pois, tehdään töitä silti hyvällä fiiliksellä ja tulosta tulee. Kiekko pysyy omassa päädyssä mutta hyökkäys toimii.
Teknisiä asioita en jaksa alkaa erittelemään, koska pitkät keskustelut ja selostukset oman kurkunpään kuulumisista ovat monesti aika puuduttavia ja pitkä kirjallinen selostus aiheesta ei kiinnosta ketään. Jos haluatte kuulla, että ajattelenko nykyään ilman suuntaa imuna vai enemmän ulospäin tähdäten, kehoitan osoittamaan kysymykset väärään sähköpostiosoitteeseeni.

Olen sillä tavalla vielä kädestä pideltävä laulajanpoikanen, että tarvitsen näissä elämän suurissa käännöksissa ja kulmissa vielä liittolaisia ja apukäsiä. Siksi arvostan opettajani neuvoja siitä, kenelle kannattaisi käydä laulamassa ja mitä tahoja paiskoa vaikka ihan nauhoilla. Käskyjä tai kieltoja en ole saanut, vastuu on aina kuitenkin minulla itselläni, mutta kaikki apu, mitä kaipaan on aina saatavilla. Hyviä liittolaisia ei koskaan ole liikaa. Tunnille voi tulla myös laulu- ja koulunkäyntihuolien kanssa ja ymmärrystä siihen, että jokainen päivä ei ole maailman paras laulupäivä löytyy myös. Välillä hormonitoiminta hankaloittaa asioita, välillä on väsymys ja toisella kerralla on paha mieli jostain syystä, mitä ei oikeen osaa sanoa.
Äitihahmoa mä en kuitenkaan kaipaa enkä oman yksityiselämäni suurimittaista analysointia. Olen jo oppinut, että jos tiettyjä rajoja aletaan ylittää, alkaa mukaan tulla kaikenmaailman lähtöahdistuksia ja muuta draamaa, mikä hankaloittaa sitä itse asian opiskelua. 

Jostain vuosien varrelta olen saanut mukaani aivan järjettömän itsekritiikin, joka kuiskuttelee huonoina laulupäivinä korvaan, että tämä oli nyt tässä, kaikki on pilalla eikä tietä ylöspäin ole. Tuherrettuani rumaa itkuntapaista Mozartin ääressä kävimme pitkän keskustelun siitä, että tämän homman koko pointtihan on nauttiminen. Laulamisen pitää tuntua hyvältä kehossa ja omassa päässä, siksihän täällä nyt ollaan. Tunneilla tehdään virheitä, niin ei sitten lavalla enää tarvitse mokailla. Ja kaikkihan nyt vähän lavallakin joskus mokailee. En ole vielä tähänastisiinkaan mokiini kuollut, vaikka olen esim. laulanut koelauluissa Straussia ilman nuottiin kirjoitettuja taukoja.
Silloin olin toisaalta aidon yllättynyt että raatikin selvisi järjissään.

Viimeinen asia, mitä kaipaan laulunopettajassa on siis oikein luovuudentappava ruoskiminen. On eri asia olla tarkka ja vaativa kuin rakentaa jokaisesta virheestä kerrostalonkokoinen ongelma, joka tuhoaa kaiken, jos sen ajatteluun ei käytä vähintään kolme tuntia päivässä.

Oikeastihan kaikki nämä asiat ovat olleen Helsingissäkin aivan yhtä hyvin. Tänne tullessa en vain tiennyt, että muuttuuko asiat ja millaisiksi. Olen kuullut juttuja muiden kokemuksista ja päässyt näkemään muiden proffien tunneilla, minkälaista on oikein kunnon kyykytys. Itse olen viimeksi tänään istunut yhden professorin tuntienjaossa ilman mitään tulosta ja tunnin lopuksi saanut kuulla, että ei ole aikaa nyt oikeen vaihtarille, etsi joku muu, ai minäkö ihan pyysin sut tänne. Oho.

Toivokaamme hänelle ärhäkkää huuliherpestä. ja kiusallisia vatsavaivoja.

Ehkä olisin saanut sen tuntini, jos olisin tarpeeksi ärhäkästi kiilannut varsinaisten opiskelijoiden edelle. Todennäköisesti en. Yksi muista lauluvaihtareista korosti kovasti sitä, miten paljon näissä hommissa pitää osata käyttää kyynärpäitä. Kyseisen ihmisen pisteet tipahti mun silmissä huomattavasti. (tosin tämä ei ole ainut syy, missä mulla ja pienellä italialaisella sopraanolla menee sukset ristiin. Bloggaan aiheesta ehkä myöhemmin tai julkaisen esikoisromaanin.)
Olenhan minäkin joskus pimittänyt, etuillut ja kiilannut, mutta siinäpä sitä vasta itsensä mulkuksi tuntee. En halua olla tilanteessa, että teen joskus uraa ja taaksepäin katsoessa saan kiittää enemmän selkäänpuukotustaitoja kuin laulutaitoja. Enhän minäkään nyt kaikista voi tykätä ja itseään pitää osata markkinoida ja tuoda esille, mutta en usko siihen, että samalla pitäisi tuottaa mahdollisimman paljon pahaa mieltä joka suuntaan. Tai muuttua persoonana joksikin aivan erilaiseksi.
Jos lauluhommat alkaa vaatia esim. sitä, että olen ystäviäni selkäänpuukottava narttu, niin mulle löytyy varmasti joku muukin ihan siedettävä ammatti. 

Nykyisen luokkani hengestä tulee oikein hyvä olo. Olen jopa yllättynyt siitä, miten vähän kilpailuhenkeä luokan kesken on. Samoja aarioita laulava mezzo lupasi auttaa mua saksankielisten aarioideni kanssa, että saisin ääntämiseni hyvään kuntoon ja kaikkiin mun tyhmiinkiin kysymyksiin löytyy yleensä ensimmäisenä vastaus luokan facebook-ryhmästä. Välillä tärkeimmät infot tulee mulle mysö tekstiviestinä jos joku huomaa, että en ole tajunnut asiaa saksaksi.
 Käyn tällä hetkellä kolmella eri pianistilla, vaikka vain kaksi saa minun opettamisesta rahaa. Mun on nyt vaan kuulemma tärkeää saada tältä kolmannelta vielä lisäoppia ja kun hän ilmaiseksi sitä haluaa antaa, niin mikäs siinä. Tänne vaan sitä korrepetitiota!
Opetusluokkamme koululla on hyvä tukikohta, jossa meidän oletetaan seuraavan aika paljon toistemme tunteja. Hirveän ikävää se ei ole, koska sohvien lisäksi luokasta löytyy mm. hedelmiä, keksejä ja usein kakkua, kahvia ja limsaa. Vaikka olen moniin muihin luokkalaisiini verrattuna jo vähän vanhempi, en ole niin vanha, ettei mua saisi pidettyä aika pitkään tyytyväisenä kekseillä ja limpparilla. Seinillä on kuvia oppilaista ja meitä, joiden kuvia ei vielä seinällä ole, muistutettiin viimeksi eilen, että mahdollisimman pian pitäisi saada naama nyt sinne muiden joukkoon!

Eilen oli myös valaisevaa kuulla siitä, että tämä ei kuitenkaan ole kaikesta maailman pahasta turvassa oleva klassisen musiikin ehdoton turvasatama. Laulumusiikin koulutus vääntää kättä rahasta muiden yksiköiden, erityisesti laulupedagogien kanssa. Jotkin asiat kuulosti liiankin tutuilta, esimerkiksi koulun johdon solvaaminen. Rehtori ei ole muusikko vaan liike-elämän ihmisiä, eikä koskaan käy lauluosastolla. MDW oli myös vastikaan neuvotellut paikallisen opetushallituksen kanssa siitä, että mikä heidän paikkansa ja tarkoituksensa on koulutuksessa ja montako musiikkiyliopistoa tämä maa tarvitsee. Tosin täällä tunteita kuohuttaa enemmän se, että yliopisto suunnittelee ehkä painottavansa jossain vaiheessa enemmän laulupedagogiikkaan.
Helposti huomaa, että täällä työmarkkinat on todellakin erilaiset kuin suomessa, mutta toisaalta täällä näkee sen, minkälaista tulosta tuottaa opetusohjelma, jonka tavoitteena ei ole tuottaa monipuolinen musiikkialan moniosaaja, vaan joka keskittyy kuusi vuotta tiukasti aiheeseen. Se on sitten eri asia, että jos tämä malli tuotaisiin tällaisenaan Suomeen ja jokaiseen ammattikorkeaankin, olisiko meillä seuraava musiikki-ihme tuloillaan vai alkaisiko muusikot kuolla nälkään.

Ihan erilaisista summistahan täällä kuitenkin väännetään kättä. Koulun rahojen leikkaamista pelätään ja resurssien vähentämistä, toisaalta täällä tehdään tänä vuonna kolme oopperaproduktiota orkesterin kanssa ja esityspaikkana on Schönbrunnin linnateatteri.

Vuosi sitten tähän aikaan olin H&M:llä ostamassa itselleni rooliasua koulun Taikahuilu-produktioon.











tiistai 12. marraskuuta 2013

Kämppismysteeri

Ohessa otteita aluks...asunnon 25. huoneen 1. lokikirjasta.

31.10.2013

Pieni kreikkalainen jätti tänään asunnon. Keittiöön oli aamulla saapunut runsaasti väkeä, joka herätti asunnon miehistön tällä hetkellä ainoan jäsenen. Nopessa palaverissa itsensä kanssa ensimmäiseksi epäiltiin sitä, että joku oli saapunut kyläilemään. Metelin kasvaessa teoria oli se, että koko suku on saapunut paikalle ja keittiössämme vietetään jonkinlaisia kreikkalaisia juhlia, esimerkiksi häitä.
Keittiöön suoritettu ekskursio paljasti, että metelin takana olivat siivoojat ja talonmies, jotka raivasivat huoneesta kaksi kaikenlaiset asumisen jäljet pois.
Viimeinen näköhavainto kreikkalaisesta tehtiin samaan aikaan. Tosin havainto oli vain nurkan taakse häviävä matkalaukku. Tiedusteluretken johtaja ja ainut miehistön jäsen toivotti mielessään sarkastisellä äänellä hyvää jatkoa ja päivitteli, että olipa kiva kun kerroit muutosta ja että meistä tuli näinkin hyviä kavereita.

3.10.2013

Uusi tilan määrä aiheuttaa asunnossa hilpeää kurittomuutta. Ovia pidetään auki huoneesta toiseen ja housujen käyttö on vähentynyt 60% prosenttia entisestä. Keittiönpöydän puhtaus ja huoneiston yleishaju ovat ensimmäistä kertaa kiitettävällä tasolla.

4.10.2013

Miehistö palaa tutkimusretkeltään saksan kielen salaisuuksiin ja löytää asunnosta vierasta elämää. Suljetun oven takaa kuuluu kahden ihmisen puhetta. Reaktiona keittiöstä kuuluviin ääniin, ovi vedetään tiukemmin kiinni. Asuntoon julistetaan pieni hätätila ja närkästys.
Pari tuntia myöhemmin keittiössä havaitaan vesihanan ääni ja tutkimus...henkilö lähetetään paikalle. Paljastuu, että asuntoon on muuttanut pieni kiinalainen tyttö, joka miehensä tulkkaamana kertoo opiskelevansa laulua ja olevansa vaihdossa Privatuniversitätissä.
Ensimmäisen kohtaamisen perusteella tehdään arvio, että uusi asukas ei puhu englantia eikä saksaa. Mies pahoittelee kovasti sitä, jos keittiön käytöstä tulee häiriötä.
Tehdään taustatutkimuksia kiinalaisten kämppisten kokkaustavoista. Nostetaan henkinen hätätila tasolle kaksi.

6.10.2013

Ensimmäisen kontaktin jälkeen asunto on hiljentynyt. Keittiöön tai vessaan ei ole ilmestynyt vieraita esineitä, jotka tässä tilanteessa normaalisti olisivat odotettuja, jopa toivottuja. Jääkaapissa on vain miehistön omat porkkanat ja salaatit. Vieraita valoilmiöitä ei näy yleisissä tiloissa eikä oven alla.
Siisteyden taso on pysynyt samana, housujen käyttö lisääntynyt merkittävästi viikonlopusta. 
Tunnelma asunnossa on hämmentynyt ja odottava.

Ensimmäiset salaliittoteoriat ilmestyvät. Oliko maanantain kohtaaminen sittenkin vain väärinkäsitys tai pelkkä kuvitelma? Teorioita siitä, että unenpuutteella ja närästyksellä olisi hallusinogeeninen vaikutus.

Joku on täällä asunnossa.

8.10.2013

Havaintoja asukkaasta ei ole saatu vieläkään. Salaliittoteoriat pahenevat, miehistö on levoton ja kärsii edelleen närästyksestä. Apujoukot Grazista hälytetään paikalle.

Tunnelma asunnossa on painostava. Ovea tarkkaillaan, samoin kaikkia ääniä asunnossa. Tarkkaileeko miehistö, vai tarkkaileeko joku miehistöä?  Mitä näissä happosalpaajissa on? Näyttääkö tämä sinun mielestä mikrosirulta?

Ei tarvitse olla hullu työskennelläkseen tällä alalla mutta Aku-setä ajan rakenne on muuttunut.

10.10.2013

Ei vieläkään havaintoja kämppiksestä. Tunnelma on rennompi, seura lohduttaa levotonta mieltä. Vapaata keittiön käyttöä pitkin päivää. Housujen käyttö alkaa vähentyä jälleen.

12.12.2013

Painostava tunne, että täällä on joku, mutta minkäänlaisia vieraasta olennosta kertovia esineitä ei ole ilmestynyt asuntoon. Kontaktia ei ole saatu. Alkaa hiljaisen hyväksymisen vaihe, josta herättää vain satunnainen seinän takaa kuuluva ääni. Mutta kuuluuko se asunnosta, naapurista vai omasta päästä. Närästyslääkkeet heitetään varmuuden vuoksi pois. Asuntomme ajelehtii määrättömästi ajassa ja paikassa. Me emme ehkä ole täällä yksin.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Seuraöllötys, tuo öllötyksistä parhain

Asuntoni sai viikonlopuksi arvovieraita Grazista. Ystäväni Veera joka opiskelee oopperamaisteri-asioita Grazissa tuli Wieniin visiitille. Lähdimme kohti viikonloppua suurin suunnitelmin.

Pitkästä aikaa kävin oopperassa istuen. Tosin pitkästä aikaa kävin myös oopperassa niin, etten nähnyt paljon mitään. Tultiin Staatsoperille sen verran myöhään, että kunnollisen seisomapaikan saaminen näytti epätoivoiselta. Onneksi kulmilta kuultu perimätieto piti paikkansa, ja noin tunti ennen esitystä oopperan luona parveileville lipputrokareille tulee myös hätä ja 11e lippuja saa 11e hintaan. Normaali myyntihinta noille on aiemmin kuulemma 40e hujakoilla.
Lipputrokarit ovat huvittavaa sakkia. Tummia kavereita naamiasliikkeen alesta ostetuissa takeissa, jotka koettaa jotenkin olla klassismin ajan tyyliä. Mun mielestä parasta on ehkä se, että osalla niistä on myös aikakauteen kuuluva valkoinen peruukki. Rasittavaa sakkia muuten, niitä saa suurinpiirtein haravalla hätistellä kimpustaan jos sattuu oopperan tai Stephanplatzin kulmilla pyörimään. Harvoin sanon pahasti, mutta pari kertaa on pitänyt tehdä poikkeus.
Kovin myyntiartikkeli oopperalippujen lisäksi tuntuu olevan Musikvereinin ja Schönbrunnin Mozart-orkesterin konsertit. Siellä vedetään niitä suurimpia hittejä peruukki päässä ja turistit taputtaa. Monesti ollaan ihmetelty, että missähän kohtaa Wieniläistä muusikoiden arvojärjestystä nuo soittajat on? Miltä tuntuu vetää se 40. sinfonia joka ilta?

Lemmenjuoma-ooppera kuulosti ihan kivalta ja näytti perinteiseltä. Ihan hyvä 3/5. Vähän niinkuin vaniljajäätelö. Ihan hyvää, mutta ei siihen himoa tule.
Enemmän jäi mieleen samassa aitiossa ollut venäläinen poika. Kaveri istui edessämme hyvillä paikoilla ja oopperan alkaessa vetäisi reteästi iPhonen luurit korviin ja alkoi tuijotella muualle ja kiemurrella tylsistyneesti. Jossain kohtaa tyyppi otti rannekellon pois, asetteli tavaransa kaiteelle, nojasi otsan mukavasti käsiin ja alkoi nukkua. Kaikenlaista tyhmää olen nähnyt, mutta tämä oli ensimmäinen havainto ihmisestä, joka tulee oopperaan kuuntelemaan musiikkia puhelimestaan.
Väliajalla edessämme istuneen Wieniläisen pariskunnan nainen ehdotti, että heivataan poju laidan yli, niin me saataisiin parempi paikka.
Kohtauksen kruunasi pojan naispuolinen kaveri, joka istui aivan perimmäisessä nurkassa vielä meidänkin selkiemme takana ja näki tuskin yhtään mitään. Tyttö yritti kurotella kovasti nähdäkseen edes jotain. Samaan aikaan nuori mies veti hirsiä otsa aition kaiteessa. Hieno esimerkki siitä, miten mulkusti käyttäytyvät ihmiset eliminoivat itsensä hissukseen pois geenipoolista. Ei varmaan kannata tyttöä treffeille kysellä.

Oopperan jälkeen tutustuimme lyhyesti Neubaun alueen ravintolatarjontaan. Totesimme sen mukavaksi.

Lauantaina ohjelmassa oli vähäistä shoppailua, torkkumista ja lisää hiilaripitoista ravintoa. Unohdin dietin muutamaksi päiväksi, osittain sen takia, että kakun ja hampurilaisenhimo alkoi olla ylittämätön. Ajattelin myös, että pieni säikäytys keholle kuukauden aika tiukan syömisen jälkeen pistää vaan kivasti aineenvaihduntaan potkua.
Tarkoitus oli lähteä illalla Volksoperaan katsomaan Figaron häitä. Viiden aikaan tuijottelin koneelta American Horror Storya ja Veera heräili päiväunilta. Todettiin, että ei tästä nyt oikein oopperailtaa taida tulla. Luovutimme, annoimme öllötykselle vallan. Hain kaupasta sikspäkin Ottakringeriä, suklaata ja sipsipussin, vedin peiton korville ja suuntasimme katseen kohti tietokonetta. Illan teema oli älykkäät ja tiedostavat komediat, jotka pohtivat suhdetta ihmisyyteen, omaan kehoon ja omien rajojen ylittämiseen. Eli joku kakkaa kadulle ja teini koettaa täyttää listaa seksikokemuksista.
Sunnuntai mentiin samalla tunnelmalla kuin lauantaina. Herättiin, tehtiin aamupalaa, katsottiin koneelta Girlsiä ja yhtäkkiä olikin iltapäivä.

Mutta niinkuin otsikko sanoo, seuraöllötys on maailman parasta viikonloppupuuhaa. En pidä muutenkaan tekemisen tai nähtävyyksien suorittamisesta, joten liian ohjelman sijaan vietän kavereideni kanssa mieluiten aikaa vain olemalla. Seurassa täydellinen tyhjäntoimittaminen ei edes tunnu niin turhalta tai kielletyltä ja muuttuu laatuajaksi.

Koti-ikävä sekä helpottui, että paheni viikonloppuna. Äidillä ja isällä on nyt mun vanha läppäri käytössä ja veli asensi koneeseen skypen. Puhuttiin lauantaina puhelu koko perheen kanssa ja herkistyminen ei ollut kaukana. Kuvaa ei tosin suomen päästä tänne näkynyt, mutta asia kuulemma korjataan. Vaadin reaaliaikaista kissakuvaa ja jokainen näköhavainto meidän 15-vuotiaasta koirasta voi olla se viimeinen. Tosin niin mä olen ajatellut jo pari vuotta. Ilmeisesti pitkän iän salaisuus on Mustin Murkina, sokerikorput ja runsas television katsominen. Ehkä otan tämän kokeiluun.




maanantai 4. marraskuuta 2013

Mua ei kiinnosta, mä oon Erasmus-vaihdossa

Olen paininut täällä Erasmus-vaihdossa ollessani sen asian kanssa, että olen pitkään vihannut Erasmus-vaihtareita.
Mulla ei ole yksittäisiä ihmisiä vastaan mitään. Olen tavannut mahtavia tyyppejä, kun he ovat olleet suomessa. Ja kyllähän täällä on päätynyt itsekin liikkumaan äänekkässä seurueessa, joka kommunikoi äänekkäästi murteellisella englannilla. On syytä ehkä vähän avata näitä traumani juuria:

Asuessani Oulussa muutin Otokylä-nimiseen paikkaan. Maksoin alle 400e kaksiosta, jossa elelimme leveästi Norma-kissan kanssa. Aurinko paistoi verhojen läpi keittiöön, kirjahyllyyn vieressä oli lukunurkkaus ja vaatehuoneessa riitti tilaa.
Nopeasti kuitenkin huomasin, että asunnossa oli jotain mätää. Paratiissani oli terraariollinen käärmeitä, sukassani kivi ja suklaakakussa pökäle.

Tajusin, että talossa asuu vain minä ja vaihtarit.

Arkipäivään toi kevyttä ketutusta se, että asuin ensimmäisessä kerroksessa, pyörävaraston vieressä ja ikkunat etupihalle päin. Muuttaessani asuntoon Norma oli pieni ja suloinen kissa, joka tykkäsi istua ikkunalla. Usein siis ikkunani takana tuijotti kymmeniä vieraita naamoja, kun kissa keikisteli pitkin kämppää. Haluan elää siinä luulossa, että kukaan ei koskaan nähnyt minusta yhtään mitään.
Pyörävaraston läheisyys aiheutti sen, että kaikki talossa menevä liikenne ja meteli meni oveni ohi ja jäi vielä usein rappukäytävään vähän jutustelemaan. Heräsin kahden vuoden aikana noin 79 kertaa siihen, että joku tulee kolmelta baarista ja puhuu esp...omaa kieltään huutamalla.

Tutustuin siis ilmiöön, jonka olen nimennyt "Erasmus-ölinäksi". Se on huutamista ja hihkumista ilman mitään näkyvää syytä. Kuinka monta kertaa olet ollut kotibileissä, jossa pidetään jatkuvaa WWUHUUUU! -ääntä? Kuinka monta kertaa alat huutaa spontaanisti kun kävelet asunnostasi pihalle? Tai kun kävelet portaita?
Hississä oleva nappula päästi sellaisen "miip" äänen kun sitä painoi. Joskus vaihtarit tulivat varta vasten räkläämään sitä nappulaa oikein porukalla. Aloin muodostaa teoriaa siitä, että päästäkseen Ouluun vaihtoon on omistettava aivovamma tai muuten oltava leikki-ikäisen tasolla. Aulaan jätetty lelupiano olisi pitänyt väen kiireisenä useita päiviä. Helistinkin varmasti jokusen tunnin.
Todistin omin silmin tilannetta, jossa kaksi vaihtaria tulee samaan aikaan pihalle, ensin toinen ajaa vähän kauemmaksi, jonka jälkeen aletaan hyvin läpitunkevan etisen metallisella huudolla neuvotella, että mihis baariin sitä menis.
Pahimpia olivat kuitenkin juhlat. Otokylässä se tarkoitti sitä, että viidennen ja kuudennen kerroksen ovet ovat auki ja ne ovat yhtä suurta ölisevää juhlatilaa. Aika usein kuulin maatasolle vielä kappaleiden sanatkin. Aluksi koetin käydä juttelemassa. Toisella kerralla, kun koetin neuvotella aiheesta, että voisiko olla hiljempaa, kun nyt on tiistai ja kello on kolme, sain vastauksen, joka aiheutti trauman:

"Ihan sama. Me ollaan Erasmus-vaihdossa".

Sisälläni heräsi jotain. Se kasvoi, jokainen yöherätys ja ölinä ruokki sitä lisää. Seuraavien isojen juhlien koittaessa päästin sen irti.

Minusta tuli alakerran kissamummo.

Kissamummo soitti bileisiin poliisit niin monta kertaa, että melu oikeasti hiljeni. Harvoin pärjättiin yhdellä kerralla. Kissamummo karjui suomenkielisä kirosanoja niin kauan, että hämmentyneet vaihtarit poistuvat huoneisiinsa. Viimeisenä urotekonaan kissamummo marssi bileisiin sanomatta sanaakaan ja vei kaiuttimien kaapelin.
Lopulta kaikki kuitenkin palkittiin. Viimeisenä keväänäni Oulussa kuulin, kun joku vaihtareista oli tulossa kohti ikkunaan tuijottamaan kissaa. Toiset käskivät sen pois ja totesivat "Sä et tiedä kuka tuolla asuu"

Helsinkiin muutettuani yömetelin sietämisen kynnys oli kasvanut ennennäkemättömäksi. Kannelmäessä naapurista saattoi kuulua musiikkia, mutta kukaan ei koskaan laskenut pulkalla rappusia tai tullut aulaan karjumaan porukalla.
Uskon, että kissa ei koskaan toipunut metelistä. Myöhemmin Norma on lihonut siihen kuntoon, että mieleen nousee väistämättä turkisverhoiltu koripallo. Luonteen pienet persoonalliset koukerot ovat korostuneet yhden nartun kauhua herättäväksi diktatuuriksi, joka pakottaa vanhempani pyhäpäivinä ajamaan naapuripaikkakunnan ABC:lle ostamaan Latzia hyytelössä. Ei ole enää vaihtoehtoja, kun ihra-Norppa koettaa syödä varpaat. Norma saa ulkoilla vapaasti, sillä on monta kissakaveria ja virikkeitä. Siitä huolimatta pyykkikasassa nukkumisen lisäksi kissa käy lähinnä vain syömässä ja satunnaisesti vetää paimenkoiraa turpaan. Selkeästi vakavasti traumatisoituneen yksilön käytöstä.
 En ole uskaltanut kertoa Normalle, että olen itsekin nyt vaihdossa. Se ei nimittäin ole pieni se paimenkoirakaan.

Olen nyt pari kertaa valvonut yöni täällä Molkreistrassella, koska alakerrassa on ollut isot ja meluisat juhlat. Olen taas pitkästä aikaa päässyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset voi huutaa täyttä kurkkua monta tuntia. Tai mennä pihalle tupakalle ja puhua metrin päähän huutamalla.

En kuitenkaan kehottaisi tulemaan ihan tuohon mun ikkunan alle huutelemaan. Ne ei tiedä, kuka täällä asuu. 


keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ihana, tylsä arki

Ulkomaille muuttaminen on stressaavaa, välillä hankalaa, hampaita kiristävää ja hämmentävääkin. Sen sijaan muuttamisen jälkeen tuleva arki tuntuu olevan aika samanlaista, asuit missä tahansa (huom. länsimaisessa sivistysvaltiossa. Jos muutat viidakkoheimoon tai rantamajaan, niin nämä huomiot eivät koske sinua ja muista tarkistaa rokotuksesi)
Ihmisellä on velvollisuuksia kuten työ tai opiskelu, joidenka ääreen pitää siirtyä jollain kulkuvälineellä. Ruokaa on hankittava ja syötävä, jossain on nukuttava ja harrastaminenkin tekee hyvää.

Oman arkeni palikat ovat siis aika samanlaisia kuin Helsingissä. Aamuisin torkutan liian pitkään, koska 9 min. pätkissä torkutut aamu-unet ovat parasta lepoa, ja aamun aikataulun saa tehokkaimmin päätettyä siinä tilassa, kun ei oikeen oo hereillä eikä edes tiedä missä on. Aikaisemman, elämysrikkaan M-junan sijaan koulumatka tapahtuu nyt kahdella metrolla ja yhdellä ratikalla. Joka aamu luen, että Aspernstrasselle menevän metron päätepysäkki on Aspergerstrasse. En tiedä mitä sieltä löytyisi, mutta veikkaan että pitkiä listoja esim. Itävallan metsäkanalinnuista ja teollisuudessa käytettävistä liuottimista.
Mulla on matkalukemisena saksankielinen Harry Potter ja viisasten kivi. Etenen siinä noin kolmen sivun päivävauhtia ja painin sen ongelman kanssa, että lukiessa mun huulet liikkuvat. Voin kuvitella näyn olevan sellainen, että jos Aspergerstrasse ei ole mun päätepysäkki, niin joku diagnoosikatu kuitenkin.

Arjen suurin muutos on tällä hetkellä ruokailussa. Kouluruoan hinta huitelee viidessä eurossa ja tarjolla on perinteistä itävaltalaista valtimontukkimisruokaa. Ateriaan kuuluu pieni keitto, joka maistuu Knorrilta, yleensä jonkinlaista paneroitua lihaa/kastiketta ja perunaa tai pastaa. Lisäkkeenä on maailman pienin salaatti, jonka kupissa vielä vihannesten syömisenkin jälkeen on jäljellä puoli desiä salaatinkastiketta. Palvelu "Mensassa" on myös oma lukunsa. Töissä on aina vain yksi henkilö, joka on joka päivä sama ja hieman on ehkä ilmassa jonkinlaista stressiä. Tarjolla on usein irvistelyä ja ruoan lätkimistä lautaselle.

Tällä hetkellä massuvaivani takia en voi syödä sokeria, viljoja tai oikeastaan mitään, missä on paljon hiilihydraatteja ja joihin verensokeri reagoi nopeasti. Elän siis lähinnä kasviksilla, lihalla ja rasvalla. Ja kaikki jotka nyt haluavat kertoa mulle karppauksen vaaroista/kasvisruokavalion eduista/ilmastonmuutoksesta, kädet pois näppäimistöltä! Tämä ei ole mikään Heikkilä-inspiroitunut elämänmuutos, vaan ravitsemussuositus, koska kehoni ei käsittele insuliinia normaalisti. Lisäksi mun pitäisi nyt myös pudottaa painoa rutkasti. Ei siis missään lue, että mun pitäisi välttämättä syödä lihaa, mutta koska olen joutunut luopumaan leivästä, kakuista, suklaasta, pitsasta ja pastasta, en suosittele tällä hetkellä tulemaan mun ja pihvin väliin, tai kohtelen lisäkkeenä.
Kun ateriasta lähtevät pois pastat ja perunat ja vievät kalorimääränsä mennessään, on tilalle pakko lisätä jotain, että jaksan urheilla, laulaa ja opiskella. Iduilla ja porkkanoilla on fyysisen suorituksen raja aika nopeasti vastassa. Koetan aamuisin tehdä eväät mukaan kouluun ja nyt etsin kokoajan balanssia laihtumisen, jaksamisen ja ateriarytmien kanssa.


Päivä koostuu muuten tunneista, harjoittelusta ja välillä myös odottelusta ja ajantaposta. Luokkiin ei tarvitse täällä jonottaa, vaan harjoittelua varten avain käydään aina hakemassa vahtimestarilta. Varsinaisia harjotuskoppeja täällä ei ole kuin yksi, ja muut luokat ovat myös opetuskäytössä, joten välillä on tungosta. Jos vapaata avainta ei ole, on ainut vaihtoehto odotella ruokalassa jonne vaksi tulee sitten luokan vapautuessa huutelemaan.
Tällä hetkellä hauskin tunti on ehkä yllättäen venäjän fonetiikka! Tunti on lyhyt, opettaja on sympaattinen ja ryhmässä on vain seitsemän opiskelijaa, joten henkilökohtausta puheohjausta natiivilta opettajalta on tarjolla ihanan paljon. Lisäksi osaan aiheesta jo jotain, joten en ole ihan ulalla jatkuvasti.
 Pahin aivorääkki on ehkä italia. Sitä on kaksi kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan ja opetuskielet ovat italia ja saksa. Olen oppinut kuitenkin jonkin verran, vaikka jumitun välillä vaan tuijottamaan ontosti eteenpäin, kun en tajua mitään ja keskittyminen ei enää onnistu. Tunnin jälkeen väsymys ja kielisekaannus on paha. Yritän olla käyttämättä englantia koulussa, mutta italiantuntien jälkeen en saa välillä minkäänlaisia saksankielisiä lauseita muodostettua, kun kaksi melko vierasta kieltä painii päässä.

Saksantunnitkin alkoivat vihdoin maanantaina ja tähän mennessä olen ollut aika tyytyväinen. Ryhmä on pieni ja opettaja oikein kiva, vaikka ehkä vähän karun näköinen ukkeli. Kielikouluni on Cultura Wien, joka sijaitsee ihan Stephensdomin lähellä. Ulkoa kuuluu tunnelmallista kavionkopinaa hevosvankkureiden matkatessa ohi. Joudun vähän ottamaan aiemmin alottanutta ryhmää kiinni ja tekemään lisätehtäviä, mutta muuten taso vaikuttaa oikein sopivalta.

Ja nyt minua kovasti arjessani ilahduttanut asia: tätä blogia on luettu nyt yli 1100-kertaa ja oon saanut huimasti hyvää palautetta. Kiitos!! Kohta tulee stressiä tason ylläpitämisestä.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kylddyyriviikonloppu


Kahden päivän aikana minua on erityisen paljon ilahduttanut hollantilainen renesanssiajan maalaustaide sekä Richard Straussin ooppera "Der Rosenkavalier".

Ihan oikeasti, älkää nyt kikatelko siellä. Toisaalta olin eilen myös liian pitkään irkkupubissa kaikenmaailman paheiden parissa. Nyt voitte hetken ihailla, kun olen näin ristiriitainen ja mielenkiintoinen persoona.

Perjantaina en tehnyt mitään. Nukuin, söin, luin kirjaa, pidin tylsää.

Lauantaina mun alkuperäinen suunnitelma oli käydä vihdoin Naschmarktin ruokatorilla lounastamassa ja sen jälkeen Belvederessä. Illaksi piti olla tiedossa illanistumisjuttuja.
Lopulta näistä ei ihan tällaisenaan toteutunut mikään. Naschmarkt oli kiinni Itävallan itsenäisyyspäivän takia. Itävaltalaiset juhlivan itsenäisyyspäiväänsä ei-mitenkään. Kaupungilla oli todella kuollutta koko päivän. Nautin siis pitkän lounaan hieman turistihenkisellä terassilla,kun nälkä alkoi olla sitä luokkaa, että en jaksanut vaellella etsimässä just sitä autenttisinta kulmakuppilaa, jossa kävi turisti viimeksi vuonna 93.

93 ekr.

Lisäksi paikka tarjoili minulle SALAATTIA. Ihan oikeaa salaattia, ilman etikkaa, ilman valmiiksi lisättyä kastiketta ja lautasella oli jopa kolmea eri vihannesta! Lisukkeeksi otin kananmunaa ja kinkkua, eli annos oli ruokavaliooni mitä sopivin. Aurinko paistoi ja lämmitti, takkia ei tarvinnut. Tuli taas semmonen "jumankeuta mikä kaupunki" -olo. Ja koska w-lankin toimi, näin facebookista informaation, että tänään liput moniin museoihin ovat halvempia kuin normaalisti. Unohdin siis Belvederen ja suunnistin kohti taidehistoriallista museota.

Egyptin osasto jaksoi kiinnostaa oikein paljon, Kreikkakin vielä, mutta tunnin jälkeen näin vain:

-kippo
-iso kippo
-useita kippoja
-veistos päästä
-kippoja, joissa kuvia veistetystä päästä

Hovin Kunstkammerista, eli muutaman sadan vuoden kokoelmasta härpäkkeitä ja morjeksia, jäi mieleen lähinnä ihan_käsittämättömät_ pöydän keskuskoristeet. Kultainen laiva joka kulkee pyörillä pitkin pöytää ja ampuu oikeasti, vaunut jotka soittaa fuugan ja jossa pieni apina keinuu edestakaisin. Kimaltavaa, hauskaa, totaalisen hyödytöntä.
Tauluista jaksoin oikeasti innostuakin. Esillä ollut aikakausi miellytti silmää. Mitä nyt olivat tönäisseet Lucian Freudin näyttelyn kaiken keskelle eli tämän


jälkeen tuli suoraan kuvia rumista ihmisistä ala-osastot levällään ja naama vinossa. Kontrasti ei miellyttänyt sisäistä taidekriitikkoani, jonkinlaista siirtymävaihetta olisin nyt kaivannut Jeesuksen ja jorman välille.

Illalla söin hyvin ja löydettiin jostain sivukujilta Wienin vanhin (ja tod. näk. pienin) irkkubaari. Noin kymmeneen asiakaspaikkaan oli mahdutettu 50 ihmistä ja ihan saakelisti kaikenlaista tuoppia, kylttiä, taulua, lappua ja esinettä.  Viihdyttiin aika pitkään, koska tunnelma oli leppoisa ja hanasta sai Magnersia. Näiden syiden takia viihdyin Oulussa St. Michaelissakin aika paljon, tarkemminsanottuna noin neljä vuotta.

Sunnuntaina heräsin iltapäivällä. Syytän tästä kellonajan siirtoa.
Suunistin Staatsoperiin katsomaan Der Rosenkavalierin. On jotenkin ilahduttavaa nähdä 1700-luvun Wieniin sijoittuva ooppera, joka on ohjattu sijoittumaan 1700-luvun Wieniin. Oli polvisukkaa ja peruukkia ja pönkkähametta, mutta ei pönötystä, eli teos oli oikeasti sekä hauska että koskettava. Olen katsonut saman version joskus youtubesta, silloin kun pidin vielä mahdottomana nähdä vaikkapa Rene Fleming oikeasti laulamassa jotain roolia. Tykkään kyllä myös jollain hassulla tavalla nykyisestä "tää meidän Trubaduuri sijoittuis nyt kyborgien hallitsemaan lähitulevaisuuteen ja Azucena ois niinku kuivausrumpu"-meiningistä, mutta perinteisiä versioita on usein kiva nähdä. Poislukien Taikahuilu. Aina kun nään vihreän sulkapuvun ja feikkilohikäärmeen, mun aivot alkaa kasvaa hometta.

Ai niin! Seisomapaikoilla kuului semmosta mielenosoituksellista ääntelyä, aina kun suoristin selkääni tai siirryin hieman johonkin suuntaan. Selkäni takana oli siis joku, joka oli sekä köyhä, lyhyt että tyhmä, jos kerran ajatteli että meikän pituuskasvu peruuntuu kieltä naksuttelemalla.







keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tärähtäneitä kännykkäkuvia kotikadustani

Päätin tänään otsikossa panostaa luovuuden sijaan rehellisyyteen. Harkitsin myös vaihtoehtoa "Itävallan musiikkikoulutuksen rakenteet ja käytännöt", mutta pitkästyin itsekin. Jo otsikon aikana.

Oon taas vipeltänyt perus stressipesäkkeenä täällä menemään. Kela kertoi kirjeellä, että oon mokannut syksyn asuinpaikkailmoittelujen suhteen ja haluavat rahaa. Jostain syystä siitä pitää nyt stressata, koska pitää täyttää nettilomake ja sitten ne ehkä pyytää rahaa takaisin.
Olin jo rauhallisen tyytyväinen lukujärjestykseeni ja sen vajaaseen pistemäärään, kunnes pieni veljeni mainitse eilen Skypessä, että eikös se ole niin, että jos pisteet jää alle kuudenkympin, niin Erasmus-raha peritään takaisin.
Koska olimme keskustelun aikana teknisesti ottaen internetissä, oli tämän lauseen tietenkin pakko olla totta. Pulssi oli 689 iskua sekunnissa ehkä tähän iltapäivään asti, kunnes toimistosihteeri lupasi, että tammikuussa katotaan yhessä mulle lisää kursseja ja suomen vaihtokoordinaattori sano mun pistemäärän olevan ihan hyvä. Erasmus-apuraha ei ole sidottu suoritettavien kurssien määrään. Hyvä.

Koulun toimistosta kysymäni asiat sen sijaan jatkavat jo tutuksi tullutta "katso tuubista" -linjaa. Oli homma mikä tahansa, niin vastaus on: oota kysyn joltain/ainut joka tietää tästä on lomalla/en nyt kyllä osaa yhtään sanoa. Oikeasti asioistani tietävä ihminen on lomalla, niin sekä Suomen että Itävallan päässä molemmat on vähän näin.

Lupasin esitellä kotikulmiani, joten ajattelin nyt tehdä tällaisen kuvapostauksen. Eli hyvät naiset ja herrat, ohjelmassa seuraa TURISTIKIERROS MOLKEREISTRASSELLA

Jos kiinnostaa Wienin muut nähtävyydet niin niistä löytyy hyviä kuvia esim. täältä



Asun toisella Bezirkillä Leopoldstadissa, aika lähellä Pratesternin asemaa ja ihan Praterin huvipuiston vieressä. Toinen Bezirk (alue, hoodsi) on hyvä muistutus siitä, että numeroita ei ole täällä jaettu paremmuusjärjestyksessä.
Toisin kuin kuva antaa ymmärtää, horisontti on täälläpäin kuitenkin aivan suora. Arkkitehtuuri näillä kulmilla muistuttaa vähän Helsinki, muistuttamatta kuitenkaan Kannelmäkeä. Enemmän ehkä Kallio tulee mieleen, vaikka muuten tämä alue on luultavasti Wienin Itä-Pasila. Messukeskuskin on vieressä.




Tämä ei todellakaan ole betonilähiö. Kuvassa on lenkkipolkuni Prater Hauptallee. Kilometritolkulla jatkuva bulevardi valtavalla puistoalueella ja hyvin läheltä löytyy jopa metsää. Kuten kuvasta näkyy, täällä on jopa paikoitellen vihreää. Sunnuntaina hölkkäsin ilman takkia ja aurinko paistoi. Ilta-aikaan en ole käynyt täällä lenkillä, mutta terve itsesuojeluvaisto kehottaa silloin juoksemaan jossain muualla kuin metsäpoluilla.


Mutta sivuteiltä (pun intended) siirtykäämme takaisin meijerikadulle. Palatessani päivän riennoista kohti kotia, on ensimmäisenä silmieni edessä ravintola nimeltä Willi's Gulaschhütte. Näyteikkunassa on apinanukke tarjottimen kanssa ja ikkunaa kiertää vimmaisesti vilkkuvat valokaapelit. Nimen, apinan ja vilkkumisen yhdistelmä aiheuttaa sen, että tämä iskee mun huumorintajuun kuin polvilumpio pöydänjalkaan. Ensimmäisen kerran tän nähdessäni naama ei värähtänyt, mutta kylkiluu saattoi murtua.
Olen miettinyt Villen Gulassimökkiä enemmän, kuin kenenkään tarvitsisi tällaisia asioita miettiä. Kyseessä on siis jonkinlainen konseptiltaan kovin erikoistunut ravintola, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään menevän tonne tai tulevan ulos. On siis epäilys, että Gulassimökki onkin peitebisnes jollekin vielä hämärämmälle. Tosin kadulla jolla on kolme bordellia, en edes halua ajatella mitä varten tuollainen peitefirma pitää kehittää. Jos kerran erotiikassa käytetään höyhentä ja kinkymmässä meiningissä koko kanaa, niin täällä mukana on jo lauma strutseja ja hämmentynyt ankka.
Mulla on silti vakaana aikomuksena mennä tuonne ja ainakin yrittää ostaa ruokaa. Pitää ensin tehdä kaverin kanssa semmonen "jos ei kuulu tuntiin niin soita poliisit" -järjestely.


Vastapäätä Gulassimökkiä on Bar Xena. Näyteikkunoissa on punaisten valojen lisäksi kaikenlaista rekvisiittaa, joka hienovaraisesti vihjaa ravitsemusliikkeen todellisesta luonteesta. Seassa on mm. shampanjapulloja, mallinukkeja alusvaatteissa ja kukkasia. Vaikka normaalisti kauppojen näyteikkunoissa on esimerkkejä myytävistä tuotteista, niin olen kovin kiitollinen siitä että nyt on tehty poikkeus. Siinäpä sitä oliskin päivittäin pyyhittävää henkisiltä verkkokalvoilta.
Olisin halunnut kuvan Xenan ovessa olevasta lapusta, jossa näkyy kaikki siellä käyvät pankkikortin ja varsinkin uusimmasta "Meillä käy nyt myös Visa Electron!" lapusta. Aivo kramppasi ja menetin toisenkin kylkiluun.


Päätämme kierroksemme aivan taloni ovea vastapäätä sijaitsevaan vanhan tavaran liikkeeseen (hyvä luoja, mä toivon että tämä ei ole peitebisnes) nimeltään Oidwoandandla. Muuta erikoista tässä ei ole, kuin nimi. Voitte nyt päättää tämän tekstin lukemisen samalla tavalla kuin minä kotimatkani, eli hokemalla tuota nimeä mielessänne jonkin aikaa. Oidwoandandla.

Oidwoandandla.




torstai 17. lokakuuta 2013

Kansa joka pimeydessä vaeltaa

Tiedättekö sellaisen vähän tylysti murahtelevan kansakunnan joka istuu metrossa naama sen näköisenä, että puolet lähisuvusta kuoli eilen ja loput veivät koko perinnön? Kohteliaisuuksia tämä kansa ei oikein hallitse ja vielä vähemmän ystävällistä asiakaspalvelua.

Helposti voisi luulla, että nyt mätetään pöytään ankeimpia suomikliseitä, mutta ei. Minä puhun nyt wieniläisistä.

Ystäväni Tuomas ja Linnea olivat täällä käymässä ja pohdimme keskenämme mm. tätä asiaa. Paikallisia harmittaa paljon, mikä on vähä hassua, koska kaikkihan on täällä oikein hyvin. Juna kulkee ajallaan, kaikkialta saa kakkua ja kaupungin keskusta on tehty marmorista. Osa ihmisistä on toki mukavia ja ystävällisiä, mutta mitään pirteää elämäniloa tämä paikka ei varsinaisesti pursuile. Toki minä nyt perustan näkemykseni vain muutamaan viikkoon täällä, mutta luin aiheesta kyllä ihan kirjoitettuakin tekstiä.
 Yhden teorian mukaan wieniläisten krooninen v*tutus johtuu siitä, että aikaisemmin moni oli hovin palveluksessa. Siinä tapauksessa, että olisikin sattunut niihin palvelustehtäviin, joihin ei kuulu lantalogistisia vastuualueita, on hommana saattanut olla esim. Schönbrunnin Gloriette-mäen nouseminen edestakaisin ja viestien välittäminen. Kun Leopold on halunnut kertoa alhaalla kesälinnassa odottavalle Ferdinandille, että hei, tuu hengailee tänne ylös ja Ferdinand varmistaa kolme kertaa et "Oha se ny varmasti ok et tuun?" niin en ihmettele yhtään, että viestinviejien lastenlastenlapsiakin ottaa vielä päähän. Kaukaa sukupolvien takaa kumpuaa jo geeneihin asentuva harmitus.

Mulla on myös teoria, että kaikista kommunikointivammasimmat ja ylimielisemmät krooniset kettuuntujat karsitaan joukosta ja kootaan samaan paikkaan. Siellä niitä opastetaan hieromaan oma paha mieli muiden naamaan. Koulutusjakson jälkeen kaikki saavat diplomin, oman mustan rusetin ja työpaikan vanhasta kahvilasta.
Tarjoilijoiden ankeus ja ylimielisyys on aikalailla huvittavalla tasolla. Tuntuu olevan ihan tavallista, että tarjoilija palvelee asiakasta just sillon kun sattuu huvittamaan. Ihan sama, vaikka ottaisit katsekontaktin, huitoisit tai tekisit X-hyppyjä pöydän vieressä. Tarjoilijan olemus viestittää sitä, miten paljon kahvia tilaavat asiakkaat häiritsevät hovimestarin omaa oleskelua kahvilassa.Olen kerran myös odotellut seisaaltani pöytiinohjausta, koska tarjoilijalla oli vielä tupakka kesken. Pidimme katsekontaktin lähes koko toimituksen ajan.
Yritän silti itse koettaa olla kohtelias ja kiva. Toisaalta oon pelottavasti alkanut oppia paikallista asiointikulttuuria, joka tuntuu vaativan välillä aika tiukkaa inttämistä. Kettumaisuuden kehä on valmis!

Cafe Diglasissa olen jopa saanut joskus palvelua ihan hymyn kanssa, mikä ajaa mut palaamaan aina uudestaan sinne. Massiivisella vitriinisellä kakkuja saattaa olla myös osuutta asiaan.

Ajankohtaisissa kuulumisissa:

- Tuomas ja Linnea kävi kylässä ja toi salmiakkia! Oli kivaa itekin palloilla pitkin kaupunkia ja taas vähän laajentaa reviiriään.
-Lauluhommissa on semmonen "Kasatkaa partituuria eteen, täältä pesee!" -fiilis. Toivotaan, että tämä kestäis pidempään kuin huomiseen aamuun.
-Götterdämmerung on sairaan pitkä ooppera. Just tajusin. Se on pyörinyt tässä taustalla puoli iltaa ja puolivälikään ei lähesty.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Schönes Wochenende!

Viikonloppuna oli kivaa! Ja sunnuntaina saavutin vihdoin sellaisen rentouden asteen, että jaksan kirjottaakin vasta näin maanantaina.

Perjantaina valuin koululle vain lukemaan taululta, että tunti on peruttu. Tapoin aikaa kahvikupin ääressä kun päätin vilkaista tilitietoja ja huomasin, että tililleni on saapunut Erasmus-apuraha. Päässä kuului ching ching. Aurinko tuli esiin pilvien takaa. Visa-kortti päästi pienen kauhistuneen äänen. Iltapäivä menikin sitten näin:





Oikeasti törsäsin perjantaina eniten urheiluvaatteisiin ja sukkien ja alkkareiden kaltaisiin elämän välttämättömyyksiin. Tarvitsin myös kävelykengät ja lämpimämmän takin ja koen ansainneeni joka rytkyn. Ja valehtelisin jos väittäisin, että koulu ei aiheuttaisi pientä painetta pukeutumiseen. Lähes kaikki suosii oikein stereotyyppistä sopraano-tyyliä korkkareineen ja kaulahuiveineen. Opettajakin vähän kautta rantain vihjasi siihen tyyliin, että onpas kiva kerrankin nähdä sinut siistissä mekossa ja tukka laitettuna! Myönnän kyllä kulkeneeni vähän rytkyissä täällä alkuviikot, koska ei vaan jaksa aina panostaa.

Illalla mentiin Staatsoperiin katsomaan Puccinin La Fanciulla del West eli Lännen tyttö. Oli aika imakka fiilis jaloissa kun shoppaili päivän verran, jonotti lippuja reilun tunnin ja sitten seisoi koko oopperan. Ooppera oli oikein hyvä. Haluan nyt laittaa tähän ehkä parhaan facebook-statuksen jonka oon koskaan jättänyt laittamatta:

"Anu just saw La Fanciulla del West in Staatsoper. The main male role was sung by Jonas Kaufman. I can now happily announce, that I have seen Jonas Kaufmans Dick Johnson"

Keksin tän ennen väliaikaa, jatkoin nauramista vielä lauantainakin. Mutta hei, hahmon nimi on Dick Johnson.

 Oopperan jälkeen join yhden (1)  laatuoluen ja söin gulassin. Panimoravintola meni aika aikasin kiinni, joten suunnistin kotiin. Kun pääsin talon pihaan, mut houkuteltiin johonkin satunnaisiin bileisiin jossa oli muutama espanjalainen ja italialainen. Helvetillinen älämölö, huutamista, tanssimista ja aina toistuvaa vinkumista että "laula, laula, laula". Alkoi jurppia. Lähdin kuitenkin väen mukana vielä kohti baaria mutta luovutin jonossa. Hilpeä Erasmus-meininki alko ottaa päähän, väsytti, jomotti.

Kotimatkalla tajusin taas lisää totuuksia naapurustostani. Tässä pienellä kadunpätkällä on siis muutama "baari" joiden ikkunoissa hohtaa punaiset valot ja vaikuttaa vähän siltä, että niiden vetonaula ei välttämättä ole edulliset juomat ja rento tunnelma. Google ystävällisesti selvensi minulle, että itsensä kaupittelu on täällä aivan laillista. Perjantaina näin ensimmäistä kertaa ikinä ihan oikeita tienvarsiprostituutteja. Noin 30m asunnostani. Neitokaiset päivystivät siinä hyvin vähissä vaatteissa ja osan vieraat auton palauttivat retkiltään. Jonkun palatessa ilmestyi kulman takaa nopsaan verkkapukuinen kaveri ja laski itselleen provikat. Koetin samaan aikaan kävellä vilkkaasti ja tuijottaa silmät pyöreänä niin, että kukaan ei huomais. Kaikkea sitä.

Lauantaina törsäsin lisää mm. kosmetiikkaan ja kävin drinkeillä muiden vaihtareiden kanssa. Oli hauskaa! Tehtiin pieni pyörähdys myös yökerhossa, mutta ilta oli kuitenkin moneen muuhun vastaavaan verrattuna sekä edullinen että rauhallinen. Sunnuntaina mähötin sängyssä iltapäivään asti, mutta korvasin sen tiukalla urheiluillalla. Kunnon lenkki, jumppa ja venyttely saattaa auttaa siihen, etten enää hikoilisi koulun tunneilla itselleni nestehukkaa ja kunnon kasvaessa alkaisi tuo palautuminenkin vähän nopeutua.  Ja mikäs siinä, kauniissa syyspäivässä juostessa! Iltapalan kanssa lasi valkkaria, kasvonaamio naamaan ja TV-sarjoja pyörimään. Nautinto!

Tänäänkin on ollut kiva päivä. Tämä alkaa kyllä kohta sujumaan tämä elo täällä. Jos nyt olisi viimeinen viikko säätöä?


torstai 10. lokakuuta 2013

Ärrinmurrin

Aivan hyvän päivän pilasi saksantunti. Tunnin jälkeen opettajan kanssa sovittiin sulassa sovussa, että meen jonnekin muualle tunneille, koska tolla kurssilla on vaikeustasoon nähden aivan liian vähän viikkotunteja, että saisin oikeasti B2-tason tehtyä keväällä. Varsinkin kun opiskelumetodi on se, että katellaan videoita netistä ja jutellaan. Tarviin tasollani vielä paljon enemmän ihan peruspalikoiden opiskelua.

Eniten ottaa päähän se, että tuloksena on siis vähän lisää säätöä. Nyt pitää etsiä uudet tunnit jostain ja maksaa rahhaa. Tosin oishan tuo yliopistonkin kurssi maksanu, että se ei tule yllärinä. Nyt vaan meinaa päässä kuulua että tiditiitiditiitataatataa

Opintopistesäätökin on pahimmillaan. Periaatteessa mulla on jo lähes kaikki mitä halusinkin, mutta nyt pitääkin selvitellä, että riittääkö se tuonne suomen päähän. Kelalle pitäis ainakin olla tarpeeksi. Haluaisin jakaa tässä suosikkiasioitani opintosihteerin kanssa käydystä keskustelusta:

-Päätettiin perua nämä sun saksankielen ääntämisen tunnit. Koska opit saksaa täällä muutenkin.

-Et saa pianotunteja. "Miksi??" Koska et saa pianotunteja

-Mitä kohtaa tästä ilmottautumisesta sä et nyt oikeen ymmärrä?? (vastauksena kysymykseen: mistä te aattelitte että revin tarvittavan määrän opintopisteitä)

Oon käytännön syistä toimistosihteerin kaveri Facebookissa, koska niin paljon infoa tulee sitä kautta. Nyt se pyytelee mua lähettelemään elämiä Pet Rescue Sagassa. Just nyt tekis mieli lähettää esim. varvassieni tai ientulehdus.

Positiivista tänään oli ensimmäinen kehon- ja hengityksenrankaisun tunti (vapaa suomennos sanasta Atem- und körpesschulung). Oon monesti kuullu, että laulaja ei saisi kauheasti treenata lihaksistoa, ettei mikään mene jumiin. Tuolla tunnilla on ihan vasiten katsottu sellainen liikekokonaisuus, että tarvittava lihakset kehittyisi ilman että mikään on ihan juntturassa. Voi hyvää päivää mitä rääkkiä! Opettaja toivotteli meidät tervetulleeksi Wieniläisen laulukoulutuksen pariin. 75min aerobista- ja lihaskuntoa hyppynarun ja pallon kanssa. Hiki virtasi, hampaat kiristyivät ja ilostuttavat välittäjäaineet koettivat lohdutella kipeää kehoa. Tunnin loppua kohti aloin olla mielettömissä liikuntaeuforioissa. Yhden kerran nauroinkin, tosin en euforialle, vaan sille että opettaja käski nostaa nilkkojen välissä olevan jumppapallon ja alakropan ylös niskaseisontaan. Joo, sehän lähtee multa heti. Ja kun oon saanu hilattua itteni ylös, teen takaperinvoltin ja sitten flik flak sarjan.

Maanantaina ois tiedossa tanssin ja liikunnan tunti, mikä on vissiin aika lailla samaa rääkkiä. Aion alottaa säännollisen lenkkeilyn, että kehittyisi kunto muutenkin. Pitää tuon massuvaivan takia kuulemma pudottaa painoa, mutta se taitaa kyllä pudota tässä samassa rytäkässä. Sokeria ja vehnääkään ei nyt kuulemma saisi mässätä, joten kakut jää herkkupäiviin. Surullinen juttu, koska mun ja Sacherkakun suhde on just sellainen suhde, minkä voi kuvitella olevan ylipainoisen sinkkutytön ja suklaakakun välillä. Ostin lohduksi tofua ja parsakaalia.



maanantai 7. lokakuuta 2013

Anu menee lääkäriin

Kävin tänään lääkärissä. Mutta ei hätää, pyyhkikää kyyneleenne, pudistelkaa tuhka hiuksistanne ja peruuttaakaa adressitilaus, kyseessä oli vain ärsyttävä vatsavaiva ja oon ihan ok. Kävin enemmän oman mielenrauhan ku hengenhädän takia tutkituttamassa massuni.

Stressaavaa oli myös lääkärin etsintä. Koska olen fiksu ja varautunut, tilasin jo ennen lähtöä mukaani eurooppalaisen sairaanhoitokortin, joka aseenani lähdin kartoittamaan vaihtoehtoja. Matkavakuutuksesta olisi vielä näin oleskelun alkuvaiheessakin ollut hyötyä, mutta koska en ole mitenkään akuutisti sairas tai loukkaantunut, on vakuutuskortti vain pahvilärppä muiden pahvilärppien seassa.

Jos olisin kaiken ylidiktaattori täällä, niin olisi olemassa sellainen laitos, kuin Leopoldstadin terveyskeskus josta laadukasta hoitoa saisi yhdellä puhelinsoitolla. Mutta koska tämä on jollakin tapaa kehitysmaa, piti lääkäri jäljittää itse internetistä. Terveyskeskuksiakin täällä toki on, mutta lääkärin omalle vastaanotolle on jopa helpompi mennä ja laatukin on kuulemma parempi.

Ensiksi on tärkeää varmistua, että lääkärillä on sopimus Gebietskrankenkassen kanssa jolloin kortin pitäisi kelvata. Osoitteesta  http://www.praxisplan.at/ voi etsiä haluamansa tohtorin. Kätevää on myös se, että hakukoneella voi etsiä myös mm. englantia puhuvan lääkärin. Vakuutuskohdassa valitsin lääkärin, joka hyväksyy tuon Gebietskrankenkassen. Mutta sehän ei sitten riittänytkään! Ensimmäinen paikka jossa kävin valitteli, että heillä ei ole sopimusta tähän systeemiin. Lienee siis syytä soittaa ja varmistaa etukäteen.

Varsinaista ajanvarausta ei aina tunnu tarvitsevan. Ensimmäisestä lääkäristä mut neuvottiin toiseen missä kortti onneksi kelpasi. Siellä oottelin tunnin verran kunnes kuulin nimeni huudettavan.  Kannattaa myös varautua siihen, että englantia puhuvan lääkärin vastaanottoapulainen ei puhu englantia ja täytettävien lomakkeiden kysymyksiä joutuu ratkaisemaan ihan ominpäin. Oma metodini oli tunkea kortin numerot niihin kohtiin, mihin ne näyttivät mahtuvan ja oikein taisi mennä. Sain kovasti rohkaisua siitä, että ystäväni on joskus saanut lääkäriajan lauseella "Ich bin aus Finnland und ich bin Krank!"

Maksuttomuuteen ei kannata tuudittautua. Loppujenlopuksi tarkempi tutkimus (jonka yksityiskohtiin en mielelläni tässä kohtaa mene, koska too much information) maksoi 45e.

Mutta nyt on tieto ja ratkaisu hallussani ja oon ihan kunnossa. Ei tarvitse järkkäillä hautajaisia.(haluaisin nyt kuitenkin muistuttaa, kun asian otin esille, että jos tukehdun täällä kakkuun tai schnitzelit poksauttaa aortan, tulee hautajaisissani esittää Verdin Requiemin osa Lacrimosa. Eikä sitten mitään B-luokan kapellimestareita! Jos joku tuntee tarvetta soittaa "Missä muruseni on" tyyppistä nyyhkypoppia, palaan kummittelemaan syyllisen kotiin ja katkaisen pyykinpesukoneen ohjelman aina huonoimmalla hetkellä)

perjantai 4. lokakuuta 2013

Ich freue mich auf....

Tämä on ollut hyvä päivä! Aattelin nyt vihdoin hehkuttaa jotain, että kehtaan sitten myöhemmin valittaa. Päivä on ollut oikein kaunis ja syksyinen. Jaksan edelleen tuijotella kauniita rakennuksia joita on noin about kaikkialla. Se, että sain eilen maistraatista paperin, että olen nyt Wienin asukas, aiheuttaa pientä hykertelyä.

Aamun saksankoe meni siihen malliin putkeen, että aloitan B1.2 ryhmässä tai ryhmässä, joka on ihan B1.2 tason loppupuolella. Riippuu nyt vähän aikatauluista. Opettaja ihan hämmästeli, kun kerroin että olen tehnyt vain A2-tason ja tiistaina katsotaan, pärjäänkö vaikeassa ryhmässä. Periaatteessa hyppään nyt sellaisen opintomäärän yli, että Metropolian tunneilla opiskelisin sitä vuoden. Tämä ei silti muuta sitä faktaa, että puhuessani saksaa olo on lähinnä tämä



Onnistuin myös eilen stressaamani näyttämöhommelin kanssa olemaan sittenkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja nyt oon maisteritasosella näyttelijäntyön alkeiden kurssilla. Tänään oli semmosta oikeen kunnon teatterikoulufiilistä, kun keski-ikäinen Rouva Professori mustissa vaatteissaan ja ylisuurissa vihreissä laseissaan istui pöydän takana, söi kakkua ja karjui meille ohjeita. Ensimmäisellä tunnilla haettiin ihan perusasioita, toisten antamiin impulsseihin reagoimista ja kaikenlaisen mimiikan ja ylinäyttelemisen välttämistä. Tutustuin tänään myös käsitteisiin "Kyynärpääseksi" (se, kun kunnollisen halaamisen sijaan jäädään koskettelemaan käsiä) ja "korealaiset sydäneleet" (oman rinnan hiplaaminen sen merkiksi, että mulla on tässä hei nyt tällainen tunne meneillään).

Koko tunti oli itseasiassa tulkattu koreaksi, koska osallistujina tuntuu olevan meikä, kaks saksalaista ja ihan koko aasia. Tänään tehtiin paljon rakastumis- ja torjumisharjoituksia. Olen nyt sitten kyöhnännyt villissä syleilyssä kahden korealaisen kanssa. Tuontyyppisistä tilanteista on kuulemma tehty elokuviakin.

Vein itseni kakkukahville sen kunniaksi, että mulla on nyt lukujärjestyksessä yhteensä neljä tuntia erilaista lavatyöskentelyä! Ja siihen lisäksi tanssi ja liiketunnit. Tämä on suuri kehitys siihen verrattuna, että suurimman osan opiskeluistani suomessa viikko-ohjelmassa on ollut 0 tuntia näyttelemistä.  Kahvihetkeni oli oikein tunnelmallinen ja tarjoilija ei vaikuttanut millään tasolla inhoavan asiakkaitaan. Se ei täällä ole nimittäin mitenkään itsestäänselvää.


torstai 3. lokakuuta 2013

Anu ja lukujärjestyksen arvoitus

Kouluni täällä Wienissä on siis Universität der Musik und Darstellende Kunst. Kavereiden kesken MDW. Fyysisesti vaikutan enimmäkseen laulajien kampuksella Penzingerstrassella. Olen tässä nyt tämän viikon ratkaissut arvoitusta, että mitähän täällä ois tarkotus opiskella.

Laulunopettaja onneksi on ollut tiedossa koko ajan ja tunnitkin on jo alkaneet. Muutamaa tuntien päällekkäisyyttä lukuunottamatta sen pitäisi olla kunnossa. Ensi viikolla pitäisi selvitä pianotuntien ja saksankielen ääntämisen tuntien kohtalo ja ajankohta. Yhdet liikuntatunnit on nyt selvillä ja tanssin ja näyttelijäntyönkin kurssi lukee jo lukujärjestyksessä, niiden suhteen ei toivottavasti tule mitään epäselvyyttä tai säätöä.

Kielet on vähän vielä hakusessa. Ilmottauduin johonkin venäjään, mutta en todellakaan ole varma, lukeeko aikataulussani oikea kurssi. Jos vallan villiinnyn, otan vielä Italiankin. Huomenna olis saksan tasokoe yliopiston kurssille. Olis ihan parasta mennä sinne B1.2 tasolle, mutta jos ei tärppää niin sitten katselen jotain muuta.

Stressitaso kohosi tänään, kun opettajani käskystä esittäydyin yhdelle näyttämötyön opelle ja se kehotti tulemaan jollekin tunnille, joka on perjantai-iltapäivänä. Vaikutti näin suoraan sanottuna kylmältä emännältä. Ilmeet oli vähän samanlaisia, kuin olisin pyytänyt siltä kolikkoa rautatieasemalla. Siksipä kuumottikin, kun huomasin että mistään lukujärjestyksestä ei löydy kyseisen rouvan tunteja huomiselle iltapäivälle ja piti sitten lähetellä varmistussähköpostia. Ainut kurssi, mikä täsmäsi kuvailuihin on aamulla ja samaan aikaan saksankokeen kanssa.
Perus stresssaan-ihan-hitosti-kaikesta neuroosi pamahtaa pintaan. Tämä yhdistettynä siihen, että mulla on syvään juurtunut opettajafobia ja inhoon tommosia ihmisiä vaivaavia viestejä. Ihan varmana tulee vastaukseksi jotain "Hei jälkeenjäänyt Erasmus-häirikkö, sen lisäksi että veit käytävällä aikaani
minuutin, kehtaat vielä lähettää sähköpostia. Älä tule ikinä tunneille."

Näillä sanoilla.

Suomeksi.

Mutta oikeasti, olen saanut täällä sellaisen kuvan opettajista, että ne on jossain todella korkealla opiskelijoiden yläpuolella ja me ollaan lähinnä harmaata mutaa. Poislukien oma lauluopeni, joka on ihana ja lämmin. Ystävällisyyttä ei muilta proffilta tai toimiston henkilöiltä ole kauheasti ollut tarjolla. Toivon, että tästä ei seuraa ongelmia. Oon auktoriteeteissä yhtä huono ku pesäpallossa.

 Infoa tuntien ajoista ja muusta virallisesta saa täällä oikeestaan vaan kahdesta paikasta, toimistosta ja FACEBOOKISTA. Lähes kaikki ajankohtainen info ilmestyy yksiköön omaan ryhmään. Sen lisäksi mun luokalla on vielä oma ryhmä, jossa sumplitaan tunnit yms. Hieman on kyllä outoa saada uutisvirtaan ilmoitukset siitä, että musahissan ryhmätapaaminen on luentosalissa 2 ja kaikki tiedostot joista löytyy tuntien ajat, on vain facebookissa. Kouluasioiden pakeneminen on todella hankalaa.

Loppukevennyksenä tälle avautumiselle: ilmottauduin ensemble-kurssille koska sellanen oli tarjolla ja myös learning agreementissani sellainen on merkitty. Tänään sitten kyselin toimistosta, että mitäs siellä tehdään ja millon. Selvisi, että ensemblekurssi tarkoittaa sitä, että menisin koulun Don Giovanni proggiksen kuoroon ja esitykset ois sit maaliskuussa.

Harkitsin nanosekunteja päässäni, että jätänkö Savonlinnan Oopperajuhlakuoron Hong-Kongin reissun väliin ja Lohengrinin mieleenpalauttelun sijaan opettelen Don Giovannin. Taitaa siinä olla ainakin parikytä tahtia naiskuorollekin.

Kerroin toimiston tädille, et palaan asiaan, ehkä soitellaan, tää ei johdu susta vaan musta.






keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Alkuhässäkkää

Oon täällä nyt. Aloitin siis Erasmus-vuoteni Wienissä viime viikolla.

Aloitan blogini aiheesta tänään, koska olen jumissa Candy Crush sagassa. Ihmisen on viihdytettävä itseään niillä keinoilla, joita on tarjolla. Tai no olen minä tätä suunnitellut jo ihan päiviä, mutta tässä nyt on ollut tällaista hässäkkää.

Asuntooni pääsin siis vihdoin viimein eilen. Torstaina saavuin kaupunkiin lentäen. Tiiättekö, harva asia hämmästyttää kummastuttaa ihmistä niinkuin väliläskut. Olin ihan täysillä muuttamassa Itävaltaan ja sitten oonkin kaks tuntia Ruotsissa. Oli tosi kumma fiilis. Kävin myös keskustelun lentokoneessa:

Täti: -Du förstå svenska?
Anu: -Jag!

Raptoria lainatakseni: "Tunnen itseni joka ilta debiiliksi, mietin kiihkeästi miksi"

Ensimmäiset viisi yötä olin hostellissa ja samassa huoneessa viiden brittiläisen pojan kanssa. Aivan mukavaa, tosin ei puhuttu mitään ja mutta minkäänlaista omaa rauhaa ei ollut tarjolla missään vaiheessa. Onnen hetket koittivat kun vihdoin sain soluhuoneeni avaimen. Tämä on pieni ja enimmäkseen oranssi. Kämppis on myös erittäin pieni ja kreikkalainen, näin sen yhden kerran eilen. Asun siis vissiin maailman ainoan ujon kreikkalaisen kanssa. Muut kliseet tosin täyttyy hyvin, meillä on jääkaappi täynnä mm. fetaa, jugurttia ja pöydällä on tukkukanisteri oliiviöljyä.

Asunto on kyllä ainakin siisti. Tämä seikka liittyy kiinteästi siihen, että asunnon vuokraan kuuluu siivous kerran viikossa. Ihan hauskaa. Vähän hassua on se, että siivojan saapuessa astiat pitää olla tiskattu ja tavaroita ei saa lojua ympäriinsä. Tulen siis todennäköisesti siivoamaan täällä itse säännöllisemmin kuin ehkä koskaan. Samalla siivoushenkilö kyttää sen, että asunnossani ei majoitu kavereita tai vieraita jalkapallojoukkueita. Täällä on siis kiellettyä yöpyä! Nihkeys.

Huomenna olisi tarkoitus mennä lappusteni kanssa rekisteröitymään ulkomaalaisvirastoon. Kilttinä mamuna käyn sitten kolmen kuukauden päästä uudestaan moikkaamassa toimistoa ja todistan esim. asuvani jossain ja että minulla on rahaa ja vakuutus. Täällä tuntuu riittävän kyllä virastoa ja hässäkkää viikon joka päivälle. Miten ne kaikki muut Erasmus-opiskelijat oikeen ehtii rällätä ku pitäis säätää opinnotkin vielä johonkin kuosiin? Tästä ehkä lisää huomenna.