Olen paininut täällä Erasmus-vaihdossa ollessani sen asian kanssa, että olen pitkään vihannut Erasmus-vaihtareita.
Mulla ei ole yksittäisiä ihmisiä vastaan mitään. Olen tavannut mahtavia tyyppejä, kun he ovat olleet suomessa. Ja kyllähän täällä on päätynyt itsekin liikkumaan äänekkässä seurueessa, joka kommunikoi äänekkäästi murteellisella englannilla. On syytä ehkä vähän avata näitä traumani juuria:
Asuessani Oulussa muutin Otokylä-nimiseen paikkaan. Maksoin alle 400e kaksiosta, jossa elelimme leveästi Norma-kissan kanssa. Aurinko paistoi verhojen läpi keittiöön, kirjahyllyyn vieressä oli lukunurkkaus ja vaatehuoneessa riitti tilaa.
Nopeasti kuitenkin huomasin, että asunnossa oli jotain mätää. Paratiissani oli terraariollinen käärmeitä, sukassani kivi ja suklaakakussa pökäle.
Tajusin, että talossa asuu vain minä ja vaihtarit.
Arkipäivään toi kevyttä ketutusta se, että asuin ensimmäisessä kerroksessa, pyörävaraston vieressä ja ikkunat etupihalle päin. Muuttaessani asuntoon Norma oli pieni ja suloinen kissa, joka tykkäsi istua ikkunalla. Usein siis ikkunani takana tuijotti kymmeniä vieraita naamoja, kun kissa keikisteli pitkin kämppää. Haluan elää siinä luulossa, että kukaan ei koskaan nähnyt minusta yhtään mitään.
Pyörävaraston läheisyys aiheutti sen, että kaikki talossa menevä liikenne ja meteli meni oveni ohi ja jäi vielä usein rappukäytävään vähän jutustelemaan. Heräsin kahden vuoden aikana noin 79 kertaa siihen, että joku tulee kolmelta baarista ja puhuu esp...omaa kieltään huutamalla.
Tutustuin siis ilmiöön, jonka olen nimennyt "Erasmus-ölinäksi". Se on huutamista ja hihkumista ilman mitään näkyvää syytä. Kuinka monta kertaa olet ollut kotibileissä, jossa pidetään jatkuvaa WWUHUUUU! -ääntä? Kuinka monta kertaa alat huutaa spontaanisti kun kävelet asunnostasi pihalle? Tai kun kävelet portaita?
Hississä oleva nappula päästi sellaisen "miip" äänen kun sitä painoi. Joskus vaihtarit tulivat varta vasten räkläämään sitä nappulaa oikein porukalla. Aloin muodostaa teoriaa siitä, että päästäkseen Ouluun vaihtoon on omistettava aivovamma tai muuten oltava leikki-ikäisen tasolla. Aulaan jätetty lelupiano olisi pitänyt väen kiireisenä useita päiviä. Helistinkin varmasti jokusen tunnin.
Todistin omin silmin tilannetta, jossa kaksi vaihtaria tulee samaan aikaan pihalle, ensin toinen ajaa vähän kauemmaksi, jonka jälkeen aletaan hyvin läpitunkevan etisen metallisella huudolla neuvotella, että mihis baariin sitä menis.
Pahimpia olivat kuitenkin juhlat. Otokylässä se tarkoitti sitä, että viidennen ja kuudennen kerroksen ovet ovat auki ja ne ovat yhtä suurta ölisevää juhlatilaa. Aika usein kuulin maatasolle vielä kappaleiden sanatkin. Aluksi koetin käydä juttelemassa. Toisella kerralla, kun koetin neuvotella aiheesta, että voisiko olla hiljempaa, kun nyt on tiistai ja kello on kolme, sain vastauksen, joka aiheutti trauman:
"Ihan sama. Me ollaan Erasmus-vaihdossa".
Sisälläni heräsi jotain. Se kasvoi, jokainen yöherätys ja ölinä ruokki sitä lisää. Seuraavien isojen juhlien koittaessa päästin sen irti.
Minusta tuli alakerran kissamummo.
Kissamummo soitti bileisiin poliisit niin monta kertaa, että melu oikeasti hiljeni. Harvoin pärjättiin yhdellä kerralla. Kissamummo karjui suomenkielisä kirosanoja niin kauan, että hämmentyneet vaihtarit poistuvat huoneisiinsa. Viimeisenä urotekonaan kissamummo marssi bileisiin sanomatta sanaakaan ja vei kaiuttimien kaapelin.
Lopulta kaikki kuitenkin palkittiin. Viimeisenä keväänäni Oulussa kuulin, kun joku vaihtareista oli tulossa kohti ikkunaan tuijottamaan kissaa. Toiset käskivät sen pois ja totesivat "Sä et tiedä kuka tuolla asuu"
Helsinkiin muutettuani yömetelin sietämisen kynnys oli kasvanut ennennäkemättömäksi. Kannelmäessä naapurista saattoi kuulua musiikkia, mutta kukaan ei koskaan laskenut pulkalla rappusia tai tullut aulaan karjumaan porukalla.
Uskon, että kissa ei koskaan toipunut metelistä. Myöhemmin Norma on lihonut siihen kuntoon, että mieleen nousee väistämättä turkisverhoiltu koripallo. Luonteen pienet persoonalliset koukerot ovat korostuneet yhden nartun kauhua herättäväksi diktatuuriksi, joka pakottaa vanhempani pyhäpäivinä ajamaan naapuripaikkakunnan ABC:lle ostamaan Latzia hyytelössä. Ei ole enää vaihtoehtoja, kun ihra-Norppa koettaa syödä varpaat. Norma saa ulkoilla vapaasti, sillä on monta kissakaveria ja virikkeitä. Siitä huolimatta pyykkikasassa nukkumisen lisäksi kissa käy lähinnä vain syömässä ja satunnaisesti vetää paimenkoiraa turpaan. Selkeästi vakavasti traumatisoituneen yksilön käytöstä.
En ole uskaltanut kertoa Normalle, että olen itsekin nyt vaihdossa. Se ei nimittäin ole pieni se paimenkoirakaan.
Olen nyt pari kertaa valvonut yöni täällä Molkreistrassella, koska alakerrassa on ollut isot ja meluisat juhlat. Olen taas pitkästä aikaa päässyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset voi huutaa täyttä kurkkua monta tuntia. Tai mennä pihalle tupakalle ja puhua metrin päähän huutamalla.
En kuitenkaan kehottaisi tulemaan ihan tuohon mun ikkunan alle huutelemaan. Ne ei tiedä, kuka täällä asuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti