Wienissä kasvaa viiniköynnöksiä ja parta

En tiedä, ootteko nähny tämän ehkä jossain uutisissa, mutta voitettiin just Euroviisut! Torstaina ja lauantaina seurasin kisoja katse ruudussa ja sormet tiukasti näppäimistössä, koska tokihan euroviisut on myös vuoden parhaita some-tapahtumia. En tiedä mitä se kertoo kaveripiiristäni, että tapasimme tuttuun aikaan etukäteen sovitussa statuksessa. Samaan aikaan olin kyllä ihan fyysisesti läsnäolevien kavereiden seurassa. Oltiin aika riemuissamme tuloksesta. Tunnustan ehkä vähän pomppineeni kädet pystyssä. Naapurikin osallistui hakkaamalla seinää. Mutta iloamme ei voinut estää, nousimme kuin Feeniks-lintu! Oon ihan varma että poskessa on pientä sänkeä.
Jälkeenpäin lähdettiin kaupungille katsomaan, josko olisi jotain meininkiä, mutta ainakin aivan ydinkeskusta näytti melko tavalliselta lauantai-yöltä. Kuulemma saatoimme olla vaan väärässä paikassa, kuulin juttuja viisuhuumasta jälkeenpäin.

Oha se niin ihana T: Fanityttö 88

Conchitan naama on tullut täällä tutuksi jo viikkoja etukäteen. Suomessa tunnutaan joka vuosi hehkuttavan sitä, miten nyt ollaan ihan varmasti ennakkosuosikkeja ja menestystä on luvassa. Täällä taas tunti ennen voittoa selostajat totesivat, että eihän me nyt tätä varmaan kuitenkaan voiteta. Tämähän ei siis ole artistin ensimmäinen yritys päästä euroviisuihin ja Conchita on ollut täällä jo vuosia tunnettu julkisuuden hahmo, joka kilpailee mekko päällä vuoroin kykyjenetsintä- ja selviytymiskilpailuissa. Suomalaisella naisartistiasteikolla voisi siis sanoa, että ollaan huomattavasti lähempänä Martina Aitolehteä kuin Johanna Kurkelaa.

Erotuksena toki se, että Conchita Wurst laulaa upeasti.

Jotain meneillään olevan huuman määrästä kertoo se, että kaverini näytti minulle eilen facebookista vuoden vanhan kuvan, jossa poseeraa Conchita Wurstin kanssa. Samana iltana kaverini täti soitti, että saako hän printata kuvan omistamansa liikeen seinälle.

Eli: ihmiset kehystävät seinälleen kuvia todisteeksi siitä, että sukulainen on tavannut euroviisuvoittajan.

Nyt käynnissä on keskustelu siitä, missä kaupungissa seuraavat kisat pidetään. Wieniläiset ovat toki varmoja siitä, että täällä, mutta veikkaan että Salzburg, Graz ja Linz on tällä hetkellä ihan yhtä varmoja asiasta. Ihmiset alkoivat tajuta maanantaina myös sen, että kisoja varten täytyy repiä muutama miljoona euroa jostain. Minun mielestä kisojen pitäisi tulla tänne Wieniin. Haluan nähdä kun kunnon stereotyyppinen euroviisuturistilauma valtaa turkkimummojen kansoittaman kahvilan!

Eilen kävin katsomassa kaupunkiani uudesta näkökulmasta. Ihan konkreettisesti tällä kertaa, reissu vaati ensin puolen tunnin ratikkamatkan Grinzingiin ja siitä vielä käveltiin 40 minuuttia. Grinzing on lähistöllä oleva kylä, joka on nykyään yksi Wienin asuinalueista. Nättiä, söpöä, vanhaa ja tunnelmallista. Kylän keskusta on täynnä Heurigereja (paikallinen viiniravintola) joihin bussit dumppaavat kiinalaisen turistiryhmän toisensa perään ja kyltit mainostavat edullista schnitzeliä. Suunnistimme siis viiniköynnösten peittämien rinteiden läpi parempien maisemien ääreen kohti ravintolaa, jonka piti olla kuulemma todella ihana.

Paikka oli todella ihanan näköinen. Ja kovin suljetun, myös.

Jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa päätimme taapertaa rinnettä ylös, Wienin vieressä olevan vuoren päälle. Tie ei onneksi ollut kauhean jyrkkä ja olin älykkyyttäni jättänyt korkokengät kotiin. Aurinko paistoi, turistit olivat jääneet maanantain kunniaksi kotiin ja tietä ympäröi viiniköynnokset. Noin puolen tunnin päästä löysimme kukkulan päältä seuraavan ravintolan. Maisema paikan päältä oli aivan mielettömän hieno, koko kaupunki näkyi selvästi ja kaikki tärkeät kohteet oli helposti bongattavissa. Mulle osoitettiin tornit, mistä Wieniä on toisen maailmansodan aikaan puolustettu, alueet missä armeijat on leiriytyneet Turkin sodan aikaan ja se, missä tönöttää koko kaupungin visuaalisesti epämiellyttävimmät arkkitehtuuriset aivopierut.

Onneksi ravintolan vieressä oli myös bussipysäkki, eli rinnettä pääsi illan päätteeksi vielä alaskin. Matka oli vähän mutkainen ja saksalaisten kanssamatkustajien salakuunneltut jutut todettiin ihan tyhmiksi.


Fiksummat lukijat voivat koetella päätellä tästä tekstistä meikän parisuhdestatusta, mutta voin kertoa, että siinä asiassa ei ole tapahtunut mitään muutoksia! Viimekertainen vihjailuni aiheutti aika paljon kyselyä ja hilpeintä oli ehkä se, että äidilleni oli soitettu, että Anulla on saksalainen poikaystävä. Ja mä en ees tienny, että oon käyny treffeillä kenenkään saksalaisen kanssa.

Kevätmania

Tauon jälkeen blogi on taas käynnissä! Jälkeen tauon blogi käynnissä on! Aivoissani on saksan aiheuttama sanajärjestyskramppi. Olen vihdoin palannut Wieniin, joten mulla on muutakin kuulumisia kuin televisionkatselu kissojen kanssa.

Palasin reilu viikko sitten totaalisen ylimitoiteltulta pääsiäislomaltani Itävaltaan. Kaksi viikkoa on melko paljon, mutta katolisuus tuntuu velvoittavan paikallisia. En ole keksinyt, mihin tarvitaan viikon lomaa pääsiäispäivien jälkeen. Toipumiseen?
Lentokentältä saapuessani tajusin, että täällä on kesä. Ulkona vallitsevaa väriä voi kuvailla sanalla "vihreä" mutta lähempänä totuutta on "VIHREÄ!!!". Kaikki kukkii, ulkona tuoksuu maa ja ruoho ja kesä, aurinko paistaa ja lämpötila on pyörinyt kahdenkympin kulmilla. Säätilan ja vuodenajan vaikutusta meikän mielentilaan ja energiaan ei voi tarpeeksi korostaa. Ennen pääsiäistä keskityin lähinnä netflixiin ja mököttämiseen, mutta loman jälkeen olen ollut suuri onnellisuuspallo.

Joulunaikaan vihjailin siitä, että perheessäni on ollut sairastapaus. Äidiltäni löydettiin syöpä, ja monta kuukautta arvailtiin, että mikähän syöpä se mahtaa olla. Epäiltyjen listalla oli mm. vatsa ja luut. Vatsasyöpä on harmi kyllä usein sitä sorttia, että lempparihautajaisvirsien katselu sillä silmällä voi olla paikallaan. Vuodenvaihteen jälkeen tuli diagnoosi, että rinnat, nuo jokanaisen viholliset, olivat syypäät. Tämä oli siinä mielessä hyvä uutinen, että parantumisen todennäköisyys nousi melkoisesti.
Miksi näin hilpeä sävy? Koska tilanne näyttää nyt niin hyvältä, kuin mikään syöpätilanne voi näyttää. Arvot ovat parantuneet huimasti, lääkkeet tehoavat ja tänä tiistaina äitiini pumpattiin toistaiseksi viimeinen erä kemoterapialiemiä. Nyt on edessä tarkastuksia, odottelua ja lääkkeitä, mutta myös piristymistä ja hiustenkasvua.

Tämä selittää myös sitä, miksi olen rampannut Suomessa jatkuvasti ja ollut välillä kovin epäkiinnostunut siitä, mitä Wienissä tapahtuu. Tämä ei ole ollut todellakaan se vaihtarivuosi, mikä kuvittelin tämän olevan.

Nyt olen pitkästä aikaa opiskelujen parissa rauhallisemmalla mielellä. Päätin kevään ollessa raskaimmillaan myös olla hyvin kriittinen sen suhteen, miten paljon jaksan ottaa kaikenlaista proggista ja projektia työn alle. Se alkaa palkita, koska nyt on aikaa perustekniikan hiomiseen ja kisabiisien huolelliseen valintaan. Aloitin myös tällä viikolla saksan intensiivikurssin, eli nökötän joka arkiaamu yhdeksästä kahteentoista tunnilla. En arvannut etukäteen, miten raskaaksi joka-aamuinen kielihässäkkä päivät tekee. Onneksi kurssi, opettaja ja kurssitoverit vaikuttavat kaikki oikein mukavilta.
Toisin kuin se saksankurssi missä olin ennen joulua. Paikka oli Cultura Wien ja jos joku lukee tätä blogia saadakseen infoa vaihtovuoteensa, niin tässä pieni infopläjäys:

Pysy kaukana Cultura Wienistä, jos haluat rahoillesi vastinetta ja jos haluat oikeasti oppia kieltä. Jos haluat lukea kotitehtäviä ääneen ja keskustella 10min aiheista, joista voit keskustella ruokalassa ilmaiseksi, niin sitten tämä saattaa olla oikea paikka. P. S opettaja oli umpim####u

Suosikkihetkeni kurssilla oli se, kun avasin suuni ja ihmettelin, miksi kurssilla ei ole puhuttu mistään kahteen viikkoon. Opettaja suuttui mulle ja seuraavalla viikolla joka tunti alkoikin sitten "No niin Anu, kerropas päivästäsi kun niin paljon tykkäät puhumisesta!" tai "no niin, tämäkin aika voitaisiin käyttää kielioppiin, mutta puhutaanpa nyt sitten, kun Anu oikein toivoi". Sain kaupan päälle myös toistuvaa nälvimistä siitä, miten teen tehtäviäni, olen paikalla tai puhun. En siis palautetta, vaan saivartelua ja pahoitin mieleni tunnilla monta kertaa. Ohessa havaintomateriaalia fiiliksistäni tuntien jälkeen:

 

 

 

Ensimmäisen koulumaanantain kunniaksi makasimme suomityttöjen kanssa koulun puistossa (kyllä, meillä on oma) ja ideoimme vappujuhlat. Keskiviikkona keräännyimme kaverin luo suomalais-venäläis-saksalaisella seurueella viettämään vappua naamiaisten merkeissä.

Parasta oli mennä tässä asussa metrolla juhlapaikalle. Keskiviikkoilta. Aivan tavallinen ilta Itävallassa. Meikä metrossa sulat päässä ja elämää lyhyemmässä hameessa.

Oli ihan hillittömän hauska ilta. Syömisen ja juomisen lisäksi kisailtiin myös vappuolympialaisissa, joissa lajeina oli mm. sentin kolikoiden tarkkuusheitto, narussa roikkuvan kynän pulloon pujotus ja riettaasti asetellun porkkanan vauhtikuljetus.
Kukaan ei tosin ollut varottanut mua, että tarkoitus oli liikkua myös baariin ja koin asuni aavistuksen epäsopivaksi yhtään mihinkään. Onneksi valitsemamme paikka sopi mun 20-luvun henkeen oikein hyvin, taustalla soi jazz ja lattari. Naamiaispukuista ihmistä on myös helppo lähestyä, joten juttuseuraa illan aikana riitti. Yhdelle Juttuseuralle valittelimme aamuöistä nälkäämme ja hän johdatti meidät ravintolaan, joka on auki ympäri vuorokauden. Ja kyseessä ei siis ollut mikään pikaruokala, vaan valkokauluksinen tarjoilija toi meille kunnon ateriat. Loistava idea, mahdollinen kovin harvassa paikassa.

Ja koska epämääräinen blogivihjailu on hauskaa: Juttuseurasta on kuulunut sittemmin vapun jälkeenkin...