perjantai 24. tammikuuta 2014

Vaihtoblogi goes ruokablogi: Perjantain einesextra!

Kaupassa törmää täällä kaikkeen hämmentävään. Ruokalassa törmää kaikkeen hämmentävään. Lautaselta löytyy joskus vaikka sun mitä. Sain tyhmän idean ja aion nyt käyttää vapaan perjantai-iltani sen toteuttamiseen. Ostin kaikkea kummaa ja kirjoitan näistä mössöistä blogiarvion, jota siivitän rakeisillä kännykkä- ja webbikamerakuvilla.

Päätin jättää arvosteltavista ruoista pois ne, jotka on melko tuttuja ja kliseisiä, eli schnitzeliä tai hapankaalia ei tänään ole ruokalistalla. Kaupassa kriteerinäni oli se, että tuotetta ei sellaisenaan suomessa tule vastaan ja plussapisteitä sai myös hassusta nimestä. Syön valmisruokaa aniharvoin, mutta ihan niin paljon en nyt jaksanut nähdä vaivaa, että olisin alkanut kokkaamaan näitä kaikkia. Sen vuoro on sitten joskus toiste.
Kassalla teki mieli selittää myyjälle, että osaan mä hei oikeesti laittaa ruokaa, mätän nyt lisäaineita ihan tieteen ja viihteen takia. Ennenkaikkea tieteen.

Riessknockerlsuppe eli lihakeitto jauhopallosattumilla.



Perinteiseen tapaan on hyvä aloittaa keitolla. Pussikeitto on tullut kouluruokalassa turhankin tutuksi, koska jokaiseen lounaaseen kuuluu kipollinen Knorria satunnaisilla sattumilla. Joskus keitto on ihan hyvää, joskus se on laiha kasvisliemi jossa kelluu keksinpalasia. Paikallinen ruokakulttuuri voisi välillä mennä vähän itseensä. Lihaliemi popcornilla oli viimeinen niitti.

Kattilassa kiehuu liemi, jossa knöödeli etsii toista knöödeliä tositarkoituksella. Huonolta näyttää. Makuakaan en lähtis kehumaan. Maistuu rasvalle, tympeälle ja esanssille. Melkonen ylläri euron pussikeitoksi. En jaksa tuntea pahaa mieltä eläimestä, joka henkensä tämän liemen takia antoi, koska sitä ei ole soppaan käytetty kuin hyvin nimellisiä määriä.
Tämä saattaa olla viimeinen kerta kun syön keittoa. Annan arvosanaksi yhden knöödelin viidestä.

Krautfleckerl eli kaalia ja pastaa



Kun joltakin loppuu rahat, syntyy ruokia kuten makarooni kaalilla. Tämän suhteen mulla on vähän odotuksiakin, koska tykkään pastasta ja syön vuodessa saman verran kaalia kuin itä-eurooppalainen pikkukylä.
Halvemmalla pääsisi ehkä vain syömällä makaronia perunalla. Kesällä söin egyptiläisessä ravintolassa Berliinissä makaroonia riisillä, linsseillä ja paistetulla sipulilla, mikä toimi yllättävänkin hyvin. Plussaa myös siitä, että paljon mitään muuta ei sitten sinä päivänä tarvinnut kuvitella syövänsäkään. En tosin ole ihan varma, oliko kyseessä ihan aito perinneruoka, koska egyptiläisten kavereideni mielestä mikään ei ole niin hauskaa kuin se, että saa kaverinsa uskomaan johonkin tyhmään. Kurssillamme ollut Argentiinalainen tyttö luuli viikon verran, että kaverimme Ahmedin paras ystävä on hänelle lapsena ostettu kameli. Pojat kertoivat koskettavan tarinan niitä, miten vanhemmat hankkivat vastasyntyneelle paimentolaispojalleen oman kamelin kasvamaan tämän kanssa yhtä matkaa. Ahmedilla on kerrostalokämppä Kairossa ja kissa.

Takaisin kaaliin! Tällä kertaa valitsin krtgflckernistä pakastetun version, joka ei sisällä lisä- eikä säilöntäaineita. Ihan hyvä, koska soppa täytti kiintiöni sen osalta aika tehokkaasti.
Kipossansa ruoka näyttää siltä, kuin joku olisi sekoittanut lasagnelevyn palasia kaalilaatikkoon. Tuoksu on kevyen hapankaalimainen, väri taas yhdistelmä ruskean ja harmaan sävyjä. Jostain syystä mieleen tulee lehmille syötetty säilörehu.
Maku onkin ihan jees. Haju ei ole kiva, mutta itse mössö on ihan yllättävänkin maukasta. Ei tämä tällaisenaan mikään uusi lempiruoka ole, mutta voisin harkita tämän kokkaamista itse. Arvosana kolme schnitzeliä viidestä.

Mangon makuinen maito

Nyt jumankeuta Itävalta ihan oikeasti. Mehu mehuna ja maito maitona. Tässä touhussa ole mitään järkeä. Hedelmämaito oli se tuote, joka antoi inspiraation tähän bloggaukseen. Täälläpäin tämä ihme lillinki on suuressa suosiossa, koska esim. koulun ruokalasta ei saa minkään muunlaista maitoa. En voi taas kuin ihmetellä, että miten väki ei ole täällä huomattavasti läskimpää. Tällä sokerin määrällä täällä pitäisi olla läskimopoille omat kaistat. Mehun lisäksihän tähän on lisätty sokeria, säilöntäainetta, lisäaromia, lisämakua ja luoja tietää mitä. Tuoteselosteesta päätellen tähän voisi työntää langan ja polttaa kynttilänä.

Avaamattoman putelin ääressä hirvitti. Koetin kaupassa valita mukavimman makuyhdistelmän ja jätin sellaiset maitotuotteiden epäpyhät muotopuolet kuten greippimaidon ja kiivimaidon hyllyynsä. Kuka näitä suunnittelee. Päätin kuitenkin olla urhea ja avasin korkin.

Maku häiritsee monella eri tasolla. Yhdistelmässä maistuu maito, sokeri, hedelmä, väärinkäyttö, pahuus ja maanantai. Ei jatkoon. Laitamme pullon takaisin jääkaappiin ja unohdamme tämän kokeilun. Pitää etsiä jotain muuta ruokajuomaa. Ostinkos minä mitään... No onhan täällä
Grüner veltliner eli edullinen valkoviini. Valmistusmaa Itävalta ja hinta 2,99e. Osta sinäkin oma vihreä veltliner. Maistuu ihan valkoviiniltä ja hinta on niin halpa, että ei tarvitse ees koko pullollista tuhota taloudellisen tappion pelossa. Arvosanaksi annamme viisi viidestä iloisesta muusikosta ja jatkamme kohti jäkiruokaa.

Kaiserschmarrn eli pannarin/kakunpalasia ja luumuhilloa



Jäkiruoan kohdalla fuskasin ja otin sellaisen vaihtoehdon, jota olen syönyt ennenkin ja josta tykkään. Vaihtoehtona olisi ollut makeita knöödeleitä ja suklaakakkua. Itävaltalaisten makeiden ruokien kohdalla on välillä hyvä muistaa, että ne kaikki eivät ole jälkiruokia. Koulussa on tämän tästä vaihtoehtona kakkua, struudelia ja knöödeliä. Kummastuttavin oli ehkä n. 400g painava vehnätaikinapallo jonka sisällä oli hilloa, alla vaniljakastiketta ja päällä tomusokerin ja unikonsiementen yhdistelmää. Hintaan kuului alkukeiton lisäksi kakkostyypin diabetes. Ravintolassakin olen pari kertaa tehnyt sen virheen, että olen tilannut jäkiruoan jonka annoskoko on suurempi kuin pääruoan. Tämäkin kyseinen annos on tarkoitettu pääruoaksi.
Ruoka maistuu kakulta ja hillolta, eli hyvältä. Arvosanaksi annan neljä struudeliä viidestä

Loppukevennyksenä tänään ottamani tunnelmakuva juustohyllyltä

Hih!








keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Anna rahaa 2014

Ensi viikon pääsykoetyyppinen ohjelmanumero lähestyy, eli treenaan kuin Arska puntilla ja sen lisäksi kirjoitan alkuvuoden parasta tietokirjallisuuden klassikkoa: apurahahakemusta. On muuten kuvottavaa touhua. Terapoidakseni itseäni aion tässä nyt esitellä, mitä olisin halunnut kirjoittaa:

Hyvät raha-arkun päällä istuvat tärkeät ihmiset. Haluaisin ensiksi kehua miten hienot isot rillit teillä on ja miten huopatunikanne passaa niin hyvin design-koruihin. Jos olette enemmän talouspuolen väkeä, niin kiva jakku. 
Mun nimi on Anu ja tykkään kovasti laulaa. Tykkään samalla usein teeskennellä olevani esimerkiksi 1800-luvun hienostoneiti tai antiikin ajan papitar. Olisi kiva jatkaa tätä äänentuotantoa ja muuta oheisloikintaa senkin jälkeenkin, kun kelan myöntämät opintotukikuukaudet loppuvat. Silloin loppuu rahat ja olen kovin nälkäinen ja kylmissäni tai sitten joudun menemään rehellisten ihmisten töihin. Se on vaarallista hommaa, moni on jäänyt sille tielleen. S-marketin kassalla ei voi myöskään teeskennellä olevansa papitar ilman että valkotakkiset sedät tulevat viemään valkeaan huoneeseen jossa on huomattavan vähän nurkkia. Lisäksi olen ihmisenä lähes yhteiskuntakelvottoman läyhä ja mulla on naurettavan vähän kokemusta oikeasta työstä. Tämä askel myös tuottaisi painostavia yön pimeitä hetkiä miettiessä kysymyksia kuten "Onko tässä hommassa oikeasti mitään järkeä?" ja "Missä meni vikaan?". Öinen mietintä ei sovellu minulle, koska saan herkästi silmäpussit ja olen väsyneenä kärttyinen.
Oon ihan ältsin hyvä laulamaan, paitsi silloin kun en ole. Yleensä olen lähes vireessä. Pystyn laulamaan aika kivasti matalalta, keskialueeltakin silleen mukavasti ja ylä äänet oho se on muuten ilmoja pidelly viime aikoina ku on silleen yllättävän lämmintä tammikuuksi. 
Laulan juuri sitä, mistä te pidätte ja missä haluatte. Olen savolainen ja samalla kansainvälinen maailmannainen. Riimittelen sujuvasti ja vahingossa. Seison päälläni, jonglööraan ja opettelen vaikka agilitykoiraksi jos se on erityisvaatimus. 

Liitteet:
Kustannuslaskelma, joka on juuri niin hyvä, kuin matikassa rivin vitosia vetänyt muusikko osaa tehdä. 

Tärkeän ihmisen antama lausunto, sikäli mikäli tärkeä henkilö on osannut käyttää sähköistä lomaketta, pankkitunnuksia ja antamaani koodia yhtäaikaa.

Kuva isästäni, joka on kovin sympaattinen viiksekäs mies. Jos en saa rahaa, joudun toistuvasti ryöväämään tämän miehen pankkitiliä. Katsokaa sympaattista miestä, tuntekaa myötätuntoa ja antakaa isäni pitää rahansa. 

Ohje linssikeittoon jota olen tehnyt useasti, johon tulee vain tomaatteja, linssejä ja paprika. Että ette te nyt niin kauheen leveää elintasoa ole sponsoroimassa

Pliiis heeeeeei


lauantai 18. tammikuuta 2014

Hilipatihippaa ja höyheniä

Tämän viikon erityiskokemus oli ensimmäinen luokkakonsertti. Tiistaina koikkelehdin Schönbrunnin linnateatterin lavalla operettitunnelmissa.

Luokkakonsertin perusidea on aika simppeli. Kaikki yhden professorin oppilaat marssitetaan lavalle vuorotellen ja jokainen laulaa jotain. Aika helpolla voi siis päästä. Mutta mitä teki Frau Professor KS Lienbacher? No päätti, että nyt tehdään isolla vaivalla pari ensembleä, tanssia, teema, asuja, rekvisiittaa ja hässäkkä, joka vie viikonlopun ja iltapäivät. Operettiteema ei kauheasti miellyttänyt, koska olen pitänyt koko taiteenlajia vähän turhanaikaisena keikistelynä, jonka tärkein pointti on käyttää nättiä mekkoa, hattua jossa on sulka ja laulaa siitä, miten miehet on höpsöjä. Soolokappalettani etsittiin neljän hengen voimin ja tuloksena löytyi laulu siitä, miten ihan kaikki on höpsöjä. En pitänyt tätä voittona. Ensimmäisissä tanssitreeneissä tehtiin ikkunanpesuliikkeitä ja sätkyteltiin sääriä ja meikä vahvisti suomalaistereotypioita olemalla jäykkä ja vakava. Jokaisen uuden koreografiapätkän kohdalla teki mieli kaivaa laukusta vilkkuva kyltti jossa lukee "et jumalauta voi olla tosissas". Ohessa joulukuun tunnelmiani kuvaava laama:


Tammikuussa tuli kuitenkin käänne hyvään. Harjoittelimme sopraanotoverin kanssa duettoa Bernsteinin Candidesta ja ohjauksen myötä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että osaan ehkä vähän näytelläkin. Vaikka harjoituksen viimeisellä viikolla oli pitkiä ja raskaita, aloin pikkuhiljaa jopa nauttia tanssikappaleista. Siitäkin huolimatta, että viime lauantain läpimenotreeneissä olin niin poikki, että nukuin tuolillani ja heräsin välillä laulamaan pätkäni. Yllättäen lavapreesens oli melko löysä. Kiitosta kerännyt en.
 Kenraaliharjoitukseen mennessä oli jo hauskaa. Hommaan tuli hyvää proggiselämän tuntua, kun jumittaa saman porukan kanssa teatterin takatiloissa ja elää pari päivää sämpylöillä, jotka noudetaan kaupasta juosten.

Konsertti oli menestys! Schönbrunnin hienovaraisesti koristeltu sali oli ihan täynnä (koristelumetodi teatterissa on nimeltään "kullattiin kaikki. Se mitä ei kullattu, päällystettiin sametilla"). Jonkinlainen huippuhetkeni komediennena oli se, että yksi ihminen hihittelevän yleisön joukossa repesi kuuluvaan huutonauruun repliikkini aikana. Hetki oli tosin samalla melkoinen kolaus pyöreän tytön itsetunnolle, koska käännettynä replani menee "Kaikki me aateliset, joilla on tällaiset hoikat linjat, pidämme niistä myös hyvää huolta". Positiivisesti ajateltuna, oon mielummin minä kuin laiha ja tylsä. Konsertin palaute ei liittynyt kauheasti siihen, että millaista ääntä pidin ja miten, vaan siihen, että olin ollut lavalla hauska ja mielenkiintoinen. Niinkuin tärkeä setä koelauluissa taannoin sanoi, mulla saattaa olla edessä paljon noitien, äitien ja imettäjien rooleja ja ne onneksi saa usein olla myös aika koomisia hahmoja. Mutta onneksi on hauskaa olla hauska! (Ja kun aloin kehumaan itseäni internetissä, niin sanotaan nyt vielä, että mulla oli konsertissa tukkakin tosi hyvin. Jos haluat jossain seurueessa vaikka keskustella siitä, miten Anusta on tullu ihan kuspää siellä maailmalla kun leuhoittaa hyvistä keikoistaan ja kehuistaan, niin toivon että mainitset sen tukankin sitten. Sitäkin kehuttiin.)

Pitkästä aikaa proggis, jonka lopputaputuksissa tulee paha mieli siitä, että tosielämä on huomattavasti tylsempää kuin lavalla ja itse on niin paljon valjumpi ihminen kuin se, joka hoilaa kuplettia ja koettaa flirttailla takariveille. Niinkuin kävisi jossain rinnakkaistodellisuudessa jossa kaikki tuntuu enemmän ja itse voi leikkiä olevansa ihan kuka vaan. Mukava muistaa, että miksi tätä hommaa oikein tekee. Konsertti oli tähän mennessä wieniläisin kokemus mitä mulla on täältä ja mielestäni operettihömpöttely hyvässä seurassa pitäisi olla vaihtareille pakollista. En olisi ihan heti uskonut että kaltaiseni mustan huumorin, melankolian ja kiroilevien laamojen ystävä löytää itsestään tällaisen puolen.

Infernaalinen päässäsoiminen on jatkunut jo aika pitkään ja jostain syystä tunnen hirveää tarvetta kuunnella jatkuvasti Iloista leskeä. Ootteko ikinä ajatellu, että tosi monet miehet on silleen tosi höpsöjä?

torstai 9. tammikuuta 2014

Anun paluu!

Hieman taas jäi tämä kirjoittaminen. Joulukuussa kaahasin kieli vyön alla treeneistä toiseen, edustamasta jouluostoksille ja sängystä harjoituskoppiin. Lomalla keskityin katsomaan kissan kanssa elokuvia ja pelaamaan carcassonnea. Siinä oli onneksi ihan perhekin mukana, kissa tunkee aina epäreilusti kaupunkeihin omilla nappuloillaan ja vie kaikki pisteet.

Loman ensimmäisenä päivänä sain myös uutisia koskien erään läheiseni terveyttä. Pari viikkoa meni siinä asiaa sulatellessa ja uutisen käsittäminen jatkuu vieläkin. Internettiin tämän asian yksityiskohdat eivät vielä kuulu.

Myös tämän takia en ole oikein jaksanut kertoa blogiin hilpeästi kuulumisiani. Mielen ollessa vähän muutenkin maassa on tulevaisuuden opiskelu- ja työasiat stressanneet kovasti ja vieneet vielä niitä vähäisiäkin voimia. Nyt olen ehkä vähän rauhoittunut sen suhteen, tulee mitä tulee ja yritän nyt hakea ja koelaulaa sen verran mitä jaksan.
Koulupaikkoja, oopperaproggiksia ja apurahoja tulee aina uusia. Perheenjäsenten määrä ei aina ole vakio. Nyt on ihan mahdollista, että vaihtoblogissa on keväällä vähän hiljaisempi, koetan nimittäin olla suomessa niin paljon kuin ehdin, ilman että reputan ihan kaikkia kursseja.
Loman jälkeen ei ollut erityisen levännyt olo, joten olen yrittänyt pakollisten treenien lisäksi viettää rauhallista elämää. Paljon päiväunia, musiikin kuuntelua ja supersankarielokuvia. Ensi viikon luokkakonsertin kappaleet on hyvällä mallilla ja treenejäkin siihen on vielä muutamat. Loppukuun Suuren Koitoksen seitsemän aariaa menee jo kaikki jokseenkin ulkoa. Lomalla ei tullut paljon laulettua, joten ajattelin nyt olla kuluttamatta tätä pilliä ensimmäisellä viikolla väsyksiin. 

Luokkakonsertin teemana on operetti, joka on ihan tälleen henkilökohtaiselta tasolta ajateltuna huono teema. Tai siis, oli ihan supervaikeaa löytää mitään laulettavaa. Neljän ihmisen salapoliisioperaation jälkeen löytyi hassunhauska saksankielinen kupletti, jossa miinuksena on se, että tekstiä on tsehovilaisen romaanin verran. Musiikillisesti veisulla on saman verran annettavaa kuin jäätelöauton tunnarilla, mutta esittäminen on sentään hauskaa. Enemmän se stand-upilta kuin aarian laulamiselta tuntuu. Duetossa olen kissatappeleva kabareetyttö joka vonkaa eturiviä ja tertsetossa paimennan tyhmiä tyttäriäni kohti hyvää avioliittoa. Ehkä eniten kauhua herätti aluksi alun ja lopun suuret ensemblenumerot, joissa tanssitaan hilpeän kabaree-henkisesti charlestonia ja heilutellaan olkapäitä maailman levein hymy naamalla. Kappaleiden sanat käsittelevät enimmäkseen sitä, miten heitetään kannat kattoon ja mikä on tämän kauden tanssimuoti. Mutta eipähän pönötetä flyygelinmutkassa, se on plussaa. Aluksi vaan tuntui, että en ole tarpeeksi wieniläinen tällaiseen hommaan. Nyt sätkyttelen siellä ihan siinä missä muutkin. Veisaan sitten ne miehen/lapsen/koiran kuolemasta kertovat mezzolauluni joskus toiste.

Oli vähän outo fiilis lähteä Itävaltaan, koska mä olen täällä nyt vain kolme viikkoa. Helmikuu on kokonaan lomaa  ja lentoliput suomeen on jo sähköpostissa. (Ei voi enää oikein sanoa että taskussa. Internetissä. Tietojärjestelmässä. Olemassa?) Olen ollut pidemmillä lomareissuillakin, joten kovin dramaattista palaamisen fiilistä ei tullut. Kouluun meno yllätti jopa positiivisesti. Muistin taas, miten mukavia valtaosa mun proffista on ja miten mielekästä hommaa pääsee tekemään.