torstai 19. kesäkuuta 2014

Vähiin käy ennenkuin loppuu

Vaihtovuotta on jäljellä reilu viikko. 30.6 Finski lennättää mut ja ylipainoisen matkalaukkuni takaisin Suomeen, samana aamuna palautan depressiokuution, jota myös solukämpäkseni kutsutaan, avaimet toimistoon ja sanon heipat muutamaksi kuukaudeksi. Mun jäähyväiset vaihtomaahan on toki hieman erilaiset kuin monella muulla, koska palaan tänne syksyllä ja aloitan ihan "oikeana" opiskelijana. Nyt stressaan siitä, että saanko kaikki paperihommat ajoissa pakettiin. Tehtävät on niinkin hurjia, kuin yhden lomakkeen allekirjoituttaminen ja toimistossa käynti. Toki ahdistuin nyt myös siitä, että riittääkö, että opintopisteet tulee tilille elokuun puolivälin jälkeen, jos Kela tarkistaa tiedot syyskuun alussa. En oikein tiedä miksi.

Tein myös päätöksen jättää opinnot Suomessa tauolle ainakin puoleksi vuodeksi. Lähinnä siksi, etten oikeasti tiedä, mitä ihmettä saisin syksylle tehtyä. Ja jos palaan keväällä läsnäolevaksi, mulla on toivottavasti jo aimo läjä hyväksiluettavaa. Ainut kurssi, joka kaipaa taivaallista ihmettä on vuoden verran piano-opintoja, joita en täällä saanut tehdä. Mun pianonsoiton suurin tekninen ongelma on aina ollut siinä, että en osaa soittaa pianoa. Ihme kyllä, olen vuosien aikana jopa tasaisesti huonontunut soittajana. Syytän tästä vetopasunistin hienomotoriikkaa. Useampi kuin yksi liikkuva osa soittimessa hämmentää mieltä aivan liikaa. Jos pitää vielä painaa pedaalia, alan kuolata päälleni tai unohdan hengittää.

Maisteriopinnoista olen saanut pienen katsauksen jo epävirallisesti. Yhteistyö saman lauluproffan kanssa jatkuu, koska Lienbacher on iiiiihana. Aikaisemmin ylistämäni korrepetiittori on sen sijaan osoittautunut satunnaisesti pikkuisen turhan julmaksi tyypiksi, mutta mulle tekee välillä ihan hyvää oikein kunnolla kuulla kunniani. Torstain korrepetitiossa pääsi kirjaimellisesti sellainen äänekäs brää-tyyppinen itku kun mulle lueteltiin samaan syssyyn kaikki asiat, jotka mussa ja tekemisissäni on vialla. Sävyn koin melko rankkana. Jos ei muuta hyvää, niin ainakin sain muistutuksen siitä, mitkä asiat mun taidoissa on vielä tämän hetken ja ammattilaisuuden välissä. Ja tiedän, että kaikesta mitä teen hyvin, kerrotaan mulle myös. Laulunopiskelussa tämäntyyppinen kriiseily on yleensä mulle merkki siitä, että olen ottamassa jotain isoa askelta eteenpäin. Jaksan olla loputtoman iloinen siitä, että kaikkien näiden mitättömien "en osaa fraseerata tarpeeksi aktiivisesti" tyyppisten maailman kaatavien kriisien kanssa voi mennä opettajansa luokse ja tarjolla on yleensä myös rauhoittava järjen sana.
Myös mun oopperaluokan ohjaajan kanssa on nyt yksityistunneilla käyty läpi sitä, mitkä asiat mulle on suurimpia haasteita ja mitkä etuja. Tärkeimmäksi teemaksi nousee kaikkien kanssa mun räiskyvän suomalainen temperamenttini ja kykyni välittää dramaattisia tunteita. Ajattelin myös kirjoittaa kahden vuoden päässä odottavan maisterintyöni samasta aiheesta. Työnimi on tällä hetkellä:

Perse edellä puuhun - mezzosopraano-ohjelmiston tulkinta maailman leppoisammalla luonteella

 Kaveri lauloi viime lauantaina meidän operettikonsertin uusinnassa Meine Lippen sie küssen so heiss ja tanssi myös numeroon kuuluvan välitanssin. Kukaan ei oikein ymmärtänyt, kun kerroin, että kaverini ovat vitsailleet, että tuota biisiä ei Anu ainakaan laula. Saati tanssi.

Tämä on nyt se suurin teema mitä laulamiseen kuuluu (miksi mä yhtäkkiä jauhan täällä laulamisesta?? Vuoden jälkeen päätin sit alottaa tässä vaiheessa. Meen nyt varmaan häpeämään ja tarkistamaan, että oonko sittenkin esim. tenori), mutta asia ei kuulemma ratkea ihan viikossa. Ja mun mielestä kysymys on osittain kulttuurieroista. Täällä pääsee seulasta läpi monesti sellainen teatraalinen, koreografioitu käsien levittely ja illistely, että aamupala tekee comebackin suuhun. En nyt kiistä, ettei mulla (ja monella muulla suomalaisella. Ja sveitisiläisellä. Ja islantilaisella) olisi aika paljon parannettavaa eläytymisen suhteen. Kevään aiheena on ollut laulunopiskelun lisäksi myös laulajaksi oppiminen. Olen käyttänyt monta hetkeä tunneilla siitä keskusteluun, miten löydetään työtapa, jossa tuodaan peliin omat tunteet, tuomatta kuitenkaan mukaan esim. läheisen sairastumista, mieshuolia tai sitä, että kissa kuoli viikonloppuna (R.I.P Manteli, vanha kärttyinen sohvatyyny ja suuri oopperalaulun ja vaniljajäätelön ystävä). Yleisölle ei kuitenkaan voi kuuluttaa esityksen alussa, että "valitettavasti solisti sai ennen esitystä tyhmän tekstiviestin ja aikoo siksi laulaa vähän poissolevasti". Persoonallisuutta ei onneksi kukaan vaadi muuttamaan, aion jatkossakin olla satunnaisen juro tai ujo ja satunnaisen sosiaalinen lärppä.

Muissa uutisissa: päätettiin pari viikkoa sitten tehdä päiväretki Wachaun viinialueelle. Laiskat katolilaiset viettivät helluntaita maanantaina ja pitivät vielä päälle tiistainkin vapaaksi, syystä joka ei mulle aukene. Täällä on varmaan helluntaiheilojen kanssa jotenkin rajumpi meno. Oma suhtautumiseni heila-asiaan oli tänä vuonna: jos ei heilaa helluntaina niin oikeestaan ihan sama. "Jonoa juhannuksena" teoria testataan huomenna, mutta sanonnan todenperäisyys saattaa kaatua nyt siihen, ettei täällä vietetä juhannusta. Aika harmittava homma, että heilajononi kokoontuu nyt jossain, missä en itse voi olla paikalla.

Oliko mulla joku juttu kesken? Niin joo, päiväretki Wachauseen. Wachauhin. Wachauaan. Suunnitelma paisui siihen, että päätettiin vuokrata auto ja ehkä yöpyäkin jossain. Jossain vaiheessa lähtijöitä oli jo neljä ja suunnitelma muuttui suomityttöjen mökkireissuksi johonkin. Autonkin vuokraus sitten jäi. Loppujen lopuksi vuokrasimme loma-asunnon lähikylästä, menimme junalla ja loikoilimme kolme päivää uima-altaan äärellä. Majatalolla oli oma hedelmätarha ja siellä allas ja grilli. 35 asteen helle piti naiset hyvin aloillaan veden ääressä. Kauimmas altaasta liikuimme toisena iltana, kun kävimme kylässä pitsalla. En edes muista, milloin olisin saavuttanut tuollaista rentouden tilaa kuin meidän reissulla. Totaalinen suorittamattomuus hyvässä seurassa teki hyvää.

Seuraavassa bloggauksessa yritän jotenkin paketoida tätä koko vuotta. Sitten seuraakin varmaan jonkinlainen kesätauko ja blogin nimenvaihto. Oon ilahtunut siitä, miten paljon lukukertoja tämä narsistinen yksinpuhelu höystettynä huonoilla kuvilla on tän vuoden aikana saanut!! Melko monesta tuhannesta on kuitenkin kyse. Siksipä vaatimaton pyyntö: jättäkää jotain kommentteja itsestänne! Ja vielä erityisterveiset sille lukijalle, joka oli päätynyt blogiini google-haulla "suomityttö tissit" Varmaan oli aika karvas pettymys.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti