Kotimaa kun taakse jäi ja muita pakollisia vaihtoblogiotsikoita

Perjantaina vietin ensimmäisen itsenäisyyspäivän kotimaan rajojen ulkopuolella. Päivä ei mennyt kaikilta osin odotetusti. Mulla olisi pitänyt olla pieni esittäytymiskoelaulu yhdelle professorille ja hän päätti kunnioittaa työtäni ja aikaani jättämällä tulematta paikalle. Ei ole ensimmäinen ohari tämä. Tottakai suhtauduin asiaan niinkuin aikuinen musiikkialan ammatti-ihminen. Menin nurkan taakse polkemaan äänettömästi jalkaa ja heiluttelemaan keskisormea niin ettei kukaan nää. Protestiksi koko maailmalle päätin mennä kotiin, avata viinipullon ja katsella kun ihmiset kättelee. Selitin itselleni, että onhan se nyt melkein kansallinen velvollisuus. Illalla oli tiedossa Wienin suomalaisten opiskelijoiden Stammtisch itsenäisyyspäivä-teemalla.

Siinä juhlia ja konserttia katsoessani alkoi ärsyttää sosiaalinen media. Juhlien teema oli "Koko Suomi" ja ajankohta itsenäisyyspäivä. Ihmiset kävi facebookissa oikein porukalla päivittelemässä, että onpas paljon Sibeliusta. Samat ihmiset varmasti yllättyvät myös siitä, että kahvi närästää, talvi seuraa syksyä ja karhut kakkivat metsään.
Ei sillä, että en itse ihmettelisi esim. sitä, miksi Valtteri Torikan osuus oli vain puoli biisiä laulua mikkiin.

Mutta tokihan siis maassa, jossa klasari on sitä suosituinta musiikkia, meidän on syytä olla huolissaan siitä, että ihmiset kuuntelevat vääriä säveltäjiä.

Eiku

Näin useita päivityksiä ihmisiltä, jotka pitivät konsertista kovasti. Itsekin pidin ja jopa liikutuin. Oon sillä tavalla nolo. Harva kuitenkaan kiinnitti huomiota siihen, että suomen katsoituimmassa Tv-lähetyksessä oli poikkeusohjelmaa joka oli edes enimmäkseen klassisen musiikin konsertti.

En jaksanut jäädä sen enempää koneen ääreen ärsyyntymään joten suuntasin juhliin. Paikalla oli aluksi parikymmentä suomalaista, mutta porukka kasvoi koko ajan. Pian kasassa oli varsinainen suomibaari-simulaatio kun sisälle saapuessa kaikki ölinä tuntui olevan tutulla kielellä. Uusia tuttuja löytyi myös ja keskustelu pyöri paljon ihmisten kokemuksissa Wienistä. Taustalla pyöri itsenäisyyspäivän vastaanoton kättelyosuus kolmeen kertaan läpi. Kaikenkaikkiaan ilta oli todella hauska, vaikka jossain vaiheessa väsymys vei voiton ja lähdin kotiin. Kuulemma jatkot olivat myös olleet oikein hauskat.

Lauantaina herätessäni huomasin, että yhden syksyn verran lenkkeilyä ja raitistelua tekee hallaa sille, paljonko yksi savolainen mezzo-sopraano kestää siideriä. Määrällä, jonka ei pitäisi laskujeni mukaan aiheuttaa edes tukevaa hiprakkaa, olin hankkinut itselleni kivun ja harmin. Suunnitelma koululla harjoittelusta vaihtui How I met your mother- maratooniin ja paperihommien katseluun. Neuvottelin itseni kanssa sopimuksen, että jos opettelen ensemble-nuotteja pari tuntia, saan mennä kauppaan ja ostaa jäätelöä. Sunnuntai meni aika lailla samoilla lepäilylinjoilla, tosin sain urheiltuakin.

Ja stressattua. Pitäisi pikkuhiljaa oppia, että mun on turha haaveilla rentouttavasta kotiviikonlopusta yksin, koska lauantai-iltaan mennessä keksin aina jonkun katastrofin jota stressata.

Mun koelaulu-cd:n biisien tiedostokoot on liian isoja, tutkintotodistuksen suomenkielinen ja englanninkielinen versio on liian erinäkösiä ja tiistaina on kaksi oppituntia päällekäin.

Jos jotain tällaisista hulluista "muutan vuodeksi johonki kakkukaupunkiin"-kokemuksista oppii, niin ainakin sen, miten reagoi paineen alla. Mielestäni stressin käsittelyssä alan kehittyä ja kestän jo ennen ylivoimaisilta tuntuneita tilanteita oikein hyvin. Uskallan jo lähteä junalla vieraisiin kaupunkeihin kikkailemaan itseäni kartan avulla tärkeisiin tapaamisiin.
Seuraava, missä ajattelin ylittää itseni, on ihmisiin tutustuminen. Olen perusluonteeltani vähän sellainen, että en tutustu ihmisiin viikossa tai kahdessa enkä oikein osaa tyrkyttää itseäni juttusille. Siksi mulla on nyt meneillään "Puhu ihmiselle 2013" -kampanja. Kampanjan tarkoituksena on se, etten ole aina se sosiaalisten tilanteiden kummallinen tuijottaja vaan oikeasti juttelenkin jotain. En ole mielestäni kovinkaan introvertti, koska mulla kuitenkin on paljon kavereita ja paikoitellen olen vuolaasti virtaava tyhmien tarinoiden Tonava. (Toinen some-ärsytys!! Ihmiset, joiden jokainen jakama juttu on jotain "Vain introvertit voivat tajuta tämän" ja se, että pitää liittyä johonkin omiin persoonallisuustyyppi-ryhmiin. Suosikkini oli joku mystinen kirjainyhdistelmä, jotka facebook-ryhmänsä mukaan ovat älykkäitä, usein romanttisia ja jotka ovat välillä kovin haavoittuvaisia. Melko harvinainen yhdistelmä, hei. Ootte tosi erilaisia kuin me normaalit debiilit, jotka ajattelee vain järjellä jota ei sit kuiteskaan ole ja joille romantiikka tarkoittaa sitä, että kumppania kehoitetaan kääntymään)
Saksantunnilla vertailtiin kokemuksia ystävien hankkimisesta ja sosiaalisuudesta ja löysin yllättäviä ymmärtäjiä. Mitä tulee uusien ihmisten kohtaamiseen ja tunteiden räiskyvään näyttämiseen, niin meikä on korealainen. Meriitit riittäis kohta varmaan kansallisuuden hakemiseen ja voisin ruveta ihmeellisen pitkäksi korealaiseksi.

 Uusia kavereita tarvitsen juuri nyt ehkä enemmän kuin aiemmin täällä ollessani, koska lauantaina lähetin kohtalokkaan sähköpostin. Oopperajuhlakuoro on tuntunut mun sosiaaliselta tukikohdalta Suomessa ja oon iloinnut jo etukäteen siitä, että saan sentään kerran kuussa huutonauraa ja pölöttää. Asiat ensi kesän suhteen sai kuitenkin sellaisen käänteen, että mulla saattais olla mahdollisuus tehdä jotain muuta. Mukavinta olisi ollut jatkaa, mutta oma kunnianhimo ja harkinta sanoo kovasti, että juuri nyt on hyvä hetki panostaa ihan vain ja ainoastaan omiin lauluhommiin. Teki aika hemmetin tiukkaa muotoilla sähköposti, että en oo tulossa.
Koetan nyt kovasti uskoa siihen, että tämä liike kannattaa ja teen ensi kesänä jotain eteenpäinvievää ja merkittävää. Pahimmassa tapauksessa loisin porukoiden luona ja soittelen kuorolaisille, että kellä ois kenraalilippuja.

Pienet joulut ja pieni kaupunkimatka

Kirjoittelen tätä luokkapikkujoulujen jälkitunnelmissa. Päällimmäisin tunnelma on on ankara turvotus.

Juhlat olivat tänään Maria-nimisen luokkatoverimme luona. Paikkaa on vähän hankala selittää, juhlat olivat katutasossa olevassa kahvilatilan näköisessä huoneistossa, jossa oli tuoleja,pöytiä ja flyygeli. Aluksi luulin, että kyseessä oli joku talon yleistila, tilaa kun riitti runsaasti. Sitten minulle selvennettiin, että tila on Marian oma harjoitustila. Oletin että hän asuisin siis ehkä perheensä kanssa talossa. Mutta ei, perhe asuu Innsbruckissa ja Wienissä opiskelevalle tyttärelle oli ostettu kolmio keskikaupungilta ja alakerrasta kiva liiketila harjoitushuoneeksi ja sosiaalitilaksi.

Alan uskoa teatteriproffan tokaisuun, että täällä ei köyhistä oopperalaulajia tule.

Tarjolla oli valtava kattilallinen "Punssia" eli glögityyppistä kuumaa juomaa jossa seassa oli sattumina runsaasti marjoja ja hedelmänpaloja, keittoa, keksejä, kakkuja, hedelmiä, dipattavia kasviksia, pastasalaattia ja leipää. Tutustuin paikallisen levitekulttuurin ihmeisiin ja tölsäsin leivän päälle kaikenvärisiä "aufstricheja" sen tarkemmin kyselemättä, mitä mömmöt sisältävät. Kananmunan ja avokadon ainakin bongasin. Hyvä keksintö, tosin paikalliseen tapaan aika raskasta naposteltavaa.
Ohjelmassa oli monenmoista yhteismusisointia ihan leirinuotiokitarointi-tyyppisestä hassuttelusta Itävaltaisten joululaulujen kautta sooloesityksiin. Sooloja oli tosin vain yhdeltä ihmiseltä ja niitä oli monta. Tässä tapauksessa monta tarkoittaa liikaa. Tosin kun 16 laulajaa kokoontuu, on itsestäänselvää että joukossa on joku, joka vetää soolo ad-lib korukuviot joka biisiin ja haluaa kohdella muita lähinnä taustakuoronaan. Jokainen biisi toki piti juontaa sisään että "hei kaikkihan osaa tän!". Ja jos joku osasi, niin se kyllä improvisoitiin äkkiä ulos biisistä.
Onneksi viimeisenä oli mukava yhteinen joululauleskelu ja illasta jäi suuhun mukava maku. Varsinkin se oli mukavaa, että mun formulasaksaa on taas kuunneltu yhden illan verran ja olen päässyt mukaan ihan keskusteluihinkin. Ja alan olla pian lähes luonteva poskisuutelija.

Illan ykkösjutut eli lumiukkomuffinssit, punssi ja sairaan hyvät vaniljakeksit

Eilenkin oli erikoispäivä. Kävin päiväretkellä Regensburgissa pienen lauluhommelin takia. Junamatkat maksoivat mannaa, mansikoita ja puolet natsien kulta-aarteesta, mutta tää nyt on vähän tällästä. Onneksi tulee veronpalautukset ja kilo hapankaalia maksaa 56 senttiä.
 Kävin aamulla koululla lämmittelemässä kroppaa ja ääntä ja mitätöin koko homman nukkumalla kaksi tuntia junassa. Mun superkyky on se, että pystyn nukkumaan rennosti kaikissa mahdollisissa liikennevälineissä. Ennätykseni on 6h unet bussin lattialla ja se, että nukahdin Tukholmassa ja heräsin Reykjavikissa. Nyt nukkuminen oli vähän outoa. Olin ilmeisesti todella väsynyt, koska luulin vain pikkaisen torkahtelevani, mutta kello hyppäsi aina yli puoli tuntia eteenpäin. Mulla on tapana myös kuorsata noin kerran vuodessa (olen kuullut myös väitteitä, että oikeasti tätä tapahtuisi hieman tiheämminkin, mutta kieltäydyn kuuntelemasta) ja aina jännittää, että millaisen konsertin sitä on kanssamatkustajille järjestänyt. Ja onko kuolannut ja minne ja pahastiko ja pysyttiinkö omilla rinnuksilla.

Ensivaikutelma kaupungista oli aivan kiva. Ensimmäinen tehtäväni oli suunnistaa sovittuun paikkaan. Välineinäni oli printattu ohjelappu ja googlen kartta. Suoritin joulun ihmeen ja löysin paikalle melko sujuvasti.
 Suuntavaistoni on vitsi. Jos olisin muuttolintu, olisin sellainen ikkunaan kolme kertaa peräkkäin lentävä muuttolintu. Olen eksynyt pyöreään saareen, vaikka kaiken järjen mukaan sillan löytäisi ihan vaan kävelemällä rantaa pitkin yhteen suuntaan. Olen soittanut itselleni taksin päästäkseni treeneihin ja ajanut 200m suoraa tietä. Käytössäni koko episodin ajan oli kännykän karttaohjelma.
Vaikutelmani Regensburgista parani koko ajan matkani edetessä. Leveä ostoskatu kapeni, talot vanhenivat ja kulmien takaa ilmestyi aina lisää pieniä mukavan näköisiä kuppiloita, joulutoreja ja pieniä aukioita. Poikkesin välillä reitiltä ihastellakseni jonkun liikkeen ikkunaa tai ihan vain fiilistelläkseni. Tai ihan vain tuijottaakseni vanhaa rakennusta.

Ainut asia, joka eiliseltä jäi harmittamaan se, etten ennen lähtöä kerennyt ostamaan löytämiäni maailman parhaita joulukortteja. Vanhassa kaupungissa kaikki oli viimeisen päälle jouluisen lutuisaa. Lauluhommelit hoidettuani ehdin vielä tehdä nopean visiitin markkinoille syömään nakkisämpylän ja juomaan mukillisen punssia. Koin velvollisuudekseni syödä ainakin pari pientä bratwurstia kun olin sentään Saksaan asti itseni junaillut. Alkuperäinen suunnitelmani oli vetäistä puolen metrin nakki patongin välissä, mutta järki ja kohtuus estivät. Tällaisia tuomiopäivän kabanosseja oli tarjolla monessakin kojussa.
Jos nämä lauluhommat ei natsaa, niin voisin hakea vaikka matkaoppaaksi seuramatkafirmoihin, jotka raahaa eläkeläisiä keski-euroopan joulutoreille ja oopperaan. Meikän mielenkiinnon kohteet kun tuntuvat kohtaavan keskiverto 65-vuotiaan kanssa.

En etsi valtaa, loistoa, mutta glögi ja pulla kelpaa

Perjantaina julistin joulukauteni avatuksi! Koulussa oli pari positiivista ylläripylläriä, sain maanantaina äänittämäni nauhat hyvissä ajoin itselleni ja pahan oloinen teatteriproffa ei sittenkään inhoa minua. Tämän kunniaksi hyppelehdin iloinen virne naamallani Schönbrunnin joulutorille. Joulutoreja täällä on nyt vähän joka toisella kulmalla ja tuo Schönbrunnin tori on ehkä pahimpia turistiloukkuja, mutta ympäristöhän linnan pihassa on mitä kaunein ja kojuissakin oli aivan mielenkiintoisia juttuja. Ostin mukillisen Glühweinia, höntsäilin toria ympäriinsä ja suunnittelin korvatunturi-bisneksiä eli joululahjoja ihmisille. Glühwein olikin tujumpaa kamaa mitä muistin ja tyhjään vatsaan se meinasi tehdä yllätyksen. Hilpeässä jouluhuppelissa matkasin metrolla kotiin.

Meikä tykkää joulusta. Toki olen tarkka siitä, että hirveästi ennen ensimmäistä adventtia ei tule innostumista aloittaman, muuten rupeaa kyllästyttämään. Mutta minä tykkään joululauluista, jouluruuista, lahjoista, valoista, kuusesta, glögistä, suklaasta ja melkeinpä kaikesta mitä jouluun liittyy. Tolkuton kuluttaminen ei jouluuni kuulu, koska mulla ei ole rahaa kuluttaa tolkuttomasti. Sitä korvatakseni olen ihan hakeutunut esim. Stockmannin jouluosastolle monesti vain hiplaamaan koristeita. Tänä vuonna ajattelin viedä kotipuoleen aimo läjän kaikkea itävaltalaista jouluherkkua. Saanpahan sitten tännepäin palatessa täyttää laukun vaatteilla ja muilla tavaroilla, jotka nyt vielä odottavat suomessa. Erityisesti multa pyydettiin juustoa. Isäni jouluperinteeksi on tullut jääkaapin täyttäminen juustolla ja olen monesti ollut kaupassa auttamassa tässä projektissa. Jos joulua viettää neljä ihmistä, niin on ihan perusteltua ostaa kolmea erisorttista goudaa, valikoima homejuustoja ja lähes kaikkia Valion valmistamia juustomerkkejä.

En ole perheessäni ainut, joka tykkää syömisestä. Viikottaisessa perheskypessä ollaan nyt palaveerattu jo siitä, montako kalaruokaa on liikaa. Tähän mennessä on todettu, että viisi ei ole liikaa.

Lauantaina kävin koululla harjoittelemassa ja ohimennen vilkaisemassa Naschmarktin tarjontaa. Naschmarkt on ruokatori, joka on auki vuoden läpeensä ja josta nyt tarvitsin mausteita ja vihanneksia. Koetin noudattaa paikallista vinkkiä, eli sitä, että mitä kauempana koju on Karlsplatzilta, sitä halvemmat hinnat.
Metrossa joku pieni vanha mies kyseli olenko Slovakialainen koripalloilija ja halusi kertoa, että hänen siskonsakin on todella pitkä. Olin jumissa keskustelussa ihan liian monta pysäkinväliä ja mietin, että tuleeko joku avaamaan keskustelun lyhyiden ihmisten kanssa silleen "Hei mulla on kans sukulainen joka on ihan älyttömän lyhyt, ootko sirkuksessa töissä?"

Sunnuntaina tein pienen retken Wienin lähikaupunkiin Klosterneuburgiin. Matka ei ollut kauhean pitkä, mutta tarvitsin kahta metroa ja yhtä bussia, josta toki jäin väärällä pysäkillä ja jouduin kävelemään. En oikein ollut tietoinen minne olin menossa, joten yllätyin positiivisesti. Wieniä ympäröi metsäiset kukkulat ja nyt tajusin olevani nimenomaan niillä nyppylöillä. Bussimatkalla mentiin pitkä matka Tonavan vartta ja maisemat oli todella kauniit. Kun vihdoin pääsin kaupungin keskustaan, totesin, että se oli mitä söpöin ja herttaisin. Paljon matalia 1700-luvun taloja, pastillivärejä ja selkeästi keskiajan kaavalla väsätty keskusta. Keskustaan piti kiivetä jyrkän mäen huipulle ja matkalla oli kivisilta, jossa oleva kyltti sanoi "Ei olla ihan kartalla millon tämä silta on rakennettu, mutta se on korjattu ensimmäisen kerran 1490. Viimeksi silta on korjattu 1985" Eli silta on niin vanha, että se on ollut 1400-luvulla jo mäsänä. Ja onko ne korjanneet sitä noiden vuosien välissä? Ja jos ei, niin en voi kuin hämmästellä paikallista kivenkasaamistaitoa.
Paikalliset oli kasanneet kivestä myös luostarin, joka oli nököttänyt paikallaan jo 1100-luvulta, eli huomattavasti pidempään kuin mitä mun aivo voi tajuta. Samoihin aikoihin Suomessa ajankohtaisia asioita on ollut oravannahat ja heimosodat. Täällä nämä osasi jo kasailla ihan killereitä kivisiltoja!
Kävin sisällä luostarikirkossa ja kuulin pienen pätkän katolista messulaulua. Jotenkin se oli hirveän vaikuttavaa, varsinkin kun kirkko oli koristeltu sellaisella "Kullattiin kaikki" -metodilla. Mikäs siinä, urku soi ja katselin kaunista barokkityyliin koristeltua kirkkoa.

Varsinainen syy, miksi tulin Klosterneubergiin oli suomalaiset joulumyyjäiset. Isoon saliin oli tuotu pitkiä pöytiä ja seinustoja kiersi monenlaiset myyntipöydät. Erityisesti mua ilahdutti kaikki syötävä, koska koti-ikävän sijaan olen kärsinyt hirveästä suomiruoka-ikävästä. Ensitöikseni ostin kupin kotoisan makuista suodatinkahvia ja pipareita. Pussillisen pullaa ostin kämpille pakastimeen. Karjalanpiirakoista näin vain vilauksen ennen kuin ne myytiin loppuun, mutta joulukinkkuvoileipä oli oikein herkullinen sekin. Ruokajuomavalintani oli karpalolonkero. Uskaltauduin juttusille myös Wienin suomalaisen opiskelijayhdistyksen tyyppien kanssa ja nyt mulla olis suunnitelmana mennä juhlimaan itsenäisyyspäivää Wiesolaisten kanssa ensi perjantaina. Bongasin myös ilmoituksen kauneimmista joululauluista 15.12. Tälle joululle tuo voisi olla enemmän kuin paikallaan, monena vuonna on jäänyt vapaaehtoiset joululaulamiset väliin, koska samat sylviat on veisattu sekä omilla keikoilla että oppilaiden kanssa. Nyt tuskin on övereitä tiedossa.
Kuulin myös todella paljon rakenteeltaan virheetöntä, mutta todella suomalaisen karusti äännettyä palikkasaksaa. Sain aivan uutta toivoa. Jos nuo ihmiset on pärjänneet täällä vuosikaudet, niin enköhän minäkin täällä vuoden verran selviydy. Vaikka en osaakaan vielä oikeen aspiroida ja nuotti puheessa on niin kovin suomalainen.

Koska en usko tärähtäneisiin valokuviin parhaina mahdollisina tunnelmankuvaajina, olkoon tämä nyt sellainen verbaalinen joulukortti:
Kun lähdin markkinoilta, pienessä ja vanhassa kaupungissa oli jo aivan pimeää. Luostarin kirkonkellot soittivat kello kuutta ja pientä aukiota valaisi suuri joulukuusi. Suuriin paljaisiin puihin oli ripustettu valaistuja paperitähtiä. Kävelin rinnettä alas pienten, herttaisten väristen talojen välistä, näin muutaman matalan porttikongin jotka veivät kapeille sivukujille. Kahvilan ikkunaa valaisivat jouluvalot. Luostarin pihan joulutorilta kuului torvisoittokunnan soittama joululaulu.

Tarina junan lailla toimivasta lentokoneesta ja koirasta pilven reunalla

Käväisin viikonloppuna reissussa. Eksoottinen kohdevalintani oli Helsingin Rastila eli Savonlinnan oopperajuhlakuoron harjoitusleiri. Lähdin perjantaina matkaan suurin, viattomin silmin kohti mukavaa viikonloppua, syömistä, kavereita, ylensyömistä ja laulamista. Sanoinko, että aioin syödä aika paljon?

Koska neuroosikokoelmani kirkkain tähti on liian ajoissa oleminen lentokentillä ja rautatieasemilla, olin tottakai lähes kolme tuntia ennen koneen lähtöä jo kentällä. Aluksi piti lentää Lufthansalla Frankfurtiin ja vaihtaa siellä sitten saman firman Helsingin koneeseen.Koska koneet ihan varmasti lähtevät ilman minua jos en tuijota lähtöporttia ainakin tunnin verran, olin ehkä ensimmäinen paikalla oleva matkustaja. Siksipä oli erityisen lystiä huomata, että kone oli myöhässä ja lähtö tulisi myöhästymään puolella tunnilla. Kyselin lähtöselvityshenkilöltä, että tulenko ehtimään vaihtooni. Selvitystäti kehotti yrittämään ja lupasi infota Frankfurtiin tilanteesta. Olin hankala ja kärttyinen lentomatkustaja ja mutustin ilmaisen välipalavoileipäni äreästi muristen.

Turbiinit olivat kuitenkin täynnä pelikaaneja, Frankfurtissa oli yksi kiitorata suljettu ja kone joutui hidastamaan vauhtia entisestään. Lentoemo kuulutti, että Helsinkiin lentäjät on buukattu seuraavaksi aamuksi.

Vitutti kuin liito-oravaa hakkuuaukean reunalla.

Noh, Lufthansa varasi minulle lennon seuraavaksi aamuksi, maksoi hotellin ja lohturuoka-buffetin. Ajankulukseni söin niin paljon, että se ei enää ollut hauskaa. Maksoin 4,5e tunnin internetti-ajasta ja röhnötin. Koetin etsiä jotain tapaa nauttia yllättävästä pikalomastani saksassa, mutta yksin syöminen kiireessä ennenkuin ravintola sulkeutuu, hotellihuone ilman virikkeitä ja kotiin unohtunut hammasharja laskivat kovasti tunnelmaa. Yöunet oli surkeat, koska stressasin taas seuraavan aamun lennoista ja harmittelin sitä, että pääsen treeneihin 5h myöhässä. Jokainen hetki pois siitä ajasta, jonka olen suomessa, otti päähän. Oli monenlaista ensimmäisen maailman ongelmaa ilmassa yhtä aikaa.

Aamun lento meni aivan normaalisti. Harmitteli edelleen koko matkasähläys ja oli sellainen kevyt taustaketutus koko ajan. Olen bloggaamisen lisäksi alkanut välillä kirjoitella muutenkin ja lentokone-angsteissani sain aikaiseksi pitkän ja keskinkertaisen pöytälaatikkonovellin.
Kaikki hälveni mielestä, kun lensimme pilvettömällä taivaalla Helsingin yli. Bongasin Ruoholahden, keskustan, Pasilan ja monta muuta tuttua paikkaa yläilmoista. Lapsellinen riemukas hymy naamallani saavuin terminaaliin, jossa pieni veljeni odotteli viedäkseen minut treeneihin.

Reilussa vuorokaudessa muistin taas, että mulla on persoonallisuus ja ystäviä. Sain halauksia, kohteliaisuuksia, iloisia ilmeitä, tyhmiä juttuja, kerroin tyhmiä juttuja, nautin, nauroin enemmän kuin kahteen kuukauteen. Lauloimme lauluja mm. Kull- ja Kalervosta. Pääsin vähän uloskin, iltakävelyllä Kallvik oli pimeä, melko hiljainenkin ja tähdet näkyivät selvästi. Teki mieli halata puuta.

Sunnuntaina veli kävi taas viemässä minut kentälle ja koneeni lähti kohti keski-eurooppaa aikataulussa. Mieli oli haikea ja tuhersin pari epäkuvauksellista kyyneltä kun Helsingin valot jäivät taakse. Toisaalta olin odottanut pahempaa. Wieniin palui tuntui yllättävänkin mukavalta, koska täällä on oma kämppä, omat tavarat ja arki. Oli mukava huomata, että arkeni ei ilmeisesti ole mikään tuskien suo, koska siihen on kuitenkin aivan hauskaa mennä takaisin. Aikoinaan Oulun opiskelujen alkuaikoina muistan inhonneeni kämpille palaamista ja olisin aina halunnut hypätä junasta Kuopion kohdalla. Jos sekin tilanne muuttui neljässä vuodessa siihen, että poismuuttaessa lupasin lopettaa itkemisen viimestään Iisalmen kohdalla ja epäonnistuin siinäkin, niin minun ja Wieniin suhde vaikuttaa nyt oikein lupaavalta.


Sain eilen tietää, että mulle oli viikonloppuna jätetty uutinen kertomaatta. Pieni pimittäminen oli kuitenkin ihan hyvä juttu, niin sain nautittua viikonlopustani kavereiden kanssa enkä parkunut jossain kannon-nokassa.
Perheemme lemmikki, bordercollie Fix oli lopetettu perjantaina. Tuhansien lempinimien Viksu-Veijari, Bordsi, Bordsikaani ja Kaani Bordselius saavutti viime syyskuussa 15-vuoden iän ja oli kovin vaivainen koiravanhus. Korvat, lonkat, eturauhanen ja sydän ovat reistanneet jo jonkin aikaa ja eläin alkoi olla kovin kivuliaan oloinen. Lopulta näönkin huonontuessa Fix etsi ihmisiä hajun perustella ja seurasi jatkuvasti kosketusetäisyydellä. Otukselle, joka nuoruuden päivinään heitti huvikseen 13 kierrosta talon ympäri, ajoi kissan puuhun, söi sohvanpehmusteet ja vieritti kaivamansa kivenlohkareen pihan poikki ennenkuin alkoi harkita aamupalan syömistä, ei kivulias hoipertelu ole enää elämää. Hirveä päätös ja olen hyvilläni, että minun ei tarvinnut sitä tehdä.
En minä usko, että olen tajunnut vielä kokonaan, että meillä ala-asteajoista ollut perheenjäsen on nyt poissa. Fiksille ei koskaan kokonaan valjennut, mitä eroa on karvaisella paimenkoiralla ja ihmisellä, joten se on yrittänyt toistuvasti mm. syödä pöydän ääressä ja nukkua pää (minun) tyynyllä. Oli mukava yllätys kun melkoinen mötkö eläimeksi hyppää sänkyyn viereen, laittaa pään tyynylle, kyhnyttää itselleen lisätilaa ja kääntyy selälleen. Pari kertaa olen nukkunut jalat tietokonetuolilla, koska koira vei tilan. Paimennustehtävistä Fix siirsi itsensä nopeasti johtotehtäviin ja päätti istua mielummin traktorissa, kuin juosta pitkin mutaista peltoa. Paimennuksen tyyli olikin senverran raju, että työnjohto olikin ehkä parempi homma.
Ala-asteella koira koetti aamuisin hypätä koulutaksin takapenkille. Fixin turkkiin olen itkeskellyt sitä, kun ylä-asteen alku oli kovin hankalaa. Kun muutin lukioon, dorka eläin kävi pudottelemassa lelujaan muuttolaatikoihin ja kun palasin viikonloppuisin kotiin, Fix unohti välillä hidastaa vauhtia tervehdyksissään ja autosta noustessa sain voimakkaan taklauksen. Oulusta ja Helsingistä vanhempien luokse palatessa tuvan ikkunasta näkyi yleensä aina musta nenä valkeassa kuonossa. Oon tosi iloinen, että pääsen lomalle suomeen muutaman viikon päästä, mutta nyt tuntuu pahalta, että tavanomainen tervehdyskomitea ei enää ole paikalla.
Onhan meillä noita kissoja ja onhan nekin maailman parhaita karvahanureita, mutta niiden tervehdys Rantasalmelle palatessa on enemmän linjaa "Terve, en muista kuka olet. Anna ruokaa tai mene pois. Istun sun päälle. Älä liiku, saatana"

Anu arvioi

Kävin viikonloppuna katsomassa kolme oopperaa, koska jäi putki hyvin päälle. Oli mielenkiintoisia teoksia sattunut peräkkäisille illoille ja seuraakin oli. Aion tässä arvioida hieman näkemääni:

Perjantai       

Puccini -  Madame Butterfly
Staatsoper

Hyvää peruskauraa oli tarjolla. Pääroolin laulaja oli oikein erinomainen, vielä kun muistaisin nimenkin. Kapellimestarina oli Placido Domingo ja Pinkertonia lauloi joku nyanssitajuton huutaja. Mietittiin, että olisikohan syytä vaihtaa nuo toisinpäin. Domingo laulaisi tenoripääroolin varmasti hienosti ja mölisevä tenori pitäisi soittohommat varmaan ihan yhtä hyvin kasassa kuin Domingo. Johtamisessaan oli vähän samaa fiilistä, kuin erään oopperafestivaalin eräässä Wagner-teoksessa joka on ensi keväänä jossain aasian maassa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Todennäköisesti ette, eli ei jatketa tätä sisäpiirin vitsiä enempää. Sanotaan nyt vaan, että  mikään yhteismusisoinnin riemujuhla ei ollut kyseessä.
 Herra Tenori oli ensimmäinen huono solisti mitä olen kuullut Staatsoperissa. Anteeksi näin rankka ilmaisu, mutta laulu oli kireää, tasapaksua huutamista missä ei ollut sävyjä ja homma kuulosti todella vaikealta. Haluaisin uskoa että kyseessä oli vain huono päivä, mutta kaveri varoitti jo etukäteen toisen esityksen nähtyään, että ei kannata sitten mitään laulutaidetta tältä herralta odottaa.
Pinkerton lähtee Amerikkaan, Butterfly jää odottamaan ja meikä huokaisee helpotuksesta.
Lopun huippuhetki oli täysillä mölisty fraasi "HYS ÄLÄ HERÄTÄ HÄNTÄ", kun Pinkerton palaa hakemaan poikaansa ja Butterfly on vielä nukkumassa. Hyvin laulettu, Hermanni.

Olisi varmaan syytä julkaista sellainen "Dynamiikkamerkinnät tenoreille" -kirjanen. Hyvä formaatti voisi olla vaikka värityskirja.

P niinkuin pupu. P niinkuin possu. P niinkuin pianissimo. P niinkuin potkut arvostetusta oopperatalosta

Visuaalisesti tarjolla oli kimonoja, kirsikankukkia ja näyttäviä romahduksia polvilleen surun murtamana. Eli ei mitään yllättävää. Mun näyttelijäntyön tunneilla on ihan älyttömän komea japanilainen poika. Tämä ei liity tähän mitenkään, aattelin vain infota.

Lopussa yleisö heitteli kukkia lavalle ja huusi bravota seisaallaan. Makunsa kullakin.


Lauantai

Staatsoper, Naamiohuvit 

Nyt toimii, ai että. Solistit oli ihan timanttia. Pääroolin sopraano oli alussa vähän outo, mutta hyvällä tavalla outo. Ulricaa laulavaa mezzoa kuunnellessa pääsin eroon niska- ja hartialihasten jännityksestä, negatiivisuudesta ja olen ihan varma, että närästykseni parani myös. Hervoton ääni! Rakas päiväkirja, minusta tulee isona Monika Bohinec.

Lavatoteutus oli hieno katsaus oopperan vanhoihin perinteisiin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt maalatut lavasteet! Luulin aluksi, että kyseessä oli joku ironinen toteutus, kun ei voi laittaa taulua seinälle, vaan seinään maalataan taulun kuva. Verhotkin oli vanerista tehty.
Meeri kuitenkin valaisi, että sen opettaja on joskus nuoruutensa kukkeina vuosina laulanut Ameliaa Staatsoperissa 80-luvun puolivälissä, eikä silloinkaan välttämättä ollut kyseessä samaisen produktion ensi-ilta. Samalla ohjauksella, lavastuksella ja puvustuksella on siis menty laskujeni mukaan ainakin tuhat vuotta. Kaikki perusasiat oli kuitenkin oikein hyvin ja viihdyin. Vähän pönötystä meinasi tosin luiskahtaa sekaan ja välillä oopperanäyteltiin ronskisti. Koska toisin kuin tosielämässä, oopperatodellisuudessa ilmeisesti:

-romahdetaan itkun yllättäessä välittömästi polvilleen. Koska eihän kukaan tajua, jos tuherrat siinä seisaallasi.

-kun kohtaat rakastettusi, nappaat häntä lujasti kiinni ja puristat. Kyynärpäistä.

- jos sinua isketään teräaseella, on syytä romahtaa samantien lattiaan niin nopeasti kuin pääset. Loikkaa vähän, jos voit

Amelia teki näihin kyllä poikkeuksen. Harvoin muistan niin voimakkaasti hengittäneeni jonkun laulajan mukana.

Sunnuntai

Theater an der Wien, Mozart - Idomeneo

No nyt ei ollut perinteistä ja traditionaalista. Paitsi musiikki, josta vastasi barokkiorkesteri ja tänäänkin onneksi erittäin hyvät solistit. Kahden päivän tykityksen jälkeen barokkisoittimet ja Mozart teki korville höpöä ja nannaa.

Ohjauksessa oli:

-lava täynnä hiekkaa ja miesten kenkiä
-verta ja mutaa
-joku oli raskaana, vaikka libretossa ei niin lue
-videoheijasteita
-rumia toimistovaatteita
-kontrastina äärimmäistä muovi-kitschiä
-ihmisiä alusvaatteisillaan
-paljon väkivaltaa

Ja mikä oli reaktioni ja mielipiteeni tästä? Ihan käsittämättömän hyvä ooppera!! Alkuperäisen libreton merikäärmeet ja merenjumalat toimi teemoina, mutta mun oletettiin jopa jossain kohtaa käyttävän omia aivojani. Mahdollisuus vaihtoehtoisille tulkinnoille oli läsnä. Näyttelijäntyö oli hengästyttävää seurattavaaja mietin monesti, miten hienoa olisi päästä tekemään lavalla jotain noin vahvaa ja realistista. Kun on taas nähnyt sen verran monta sopraanopääroolia, joiden tehtävä on olla kaunis ja surullinen, heilutin henkistä räikkää ja soitin näkymätöntä vuvuzelaa yleisössä seuratessani todella uskottavaa ja riipivää työtä lavalla. Kuulemma mielenkiintoinen näytteleminen alkaa siitä, kun ei enää yritä olla kaunis tai viehättävä. Nyt se piti todellakin paikkansa. Mukana ollut kaveri itki. Mummot taputtivat seisaaltaan. Tunsin saaneeni sekä musiikki- että teatterielämyksen.

Opettajista, laulamisesta ja uudesta lempiruoasta

 Olin eilen laululuokkani kanssa ulkona syömässä ja ilta oli tosi mukava! Miinuskaloreille ei ollut eilen asiaa, koska juttelun, laulamisen ja valkoviinispritsereiden ohessa tuhosin hanhen takaneljänneksen, hanhenrasvassa paistettua punakaalia ja kupin puolukkahilloa. Nyt on kuulemma se aika, kun wieniläiset kokoontuvat perheen ja ystävien kanssa syömään hanhea ja päätin kokeilla tätä perinnettä. Tarkoitus olisi ottaa jollain porukalla tämä vielä uusiksikin, koska hanhi on sekä onnekas, että herkullinen eläin. Saattaa olla, että yritän tätä läskiä tirppaa markkinoida myös meidän joulupöytään jos kehtaan.

Opettajani Prof. Lienbacher on pieni ja herttainen, mutta tehokas. Voitte ajatella tätä nyt myös tavallaan sponsoroituna mainoksena, koska ovelana ja lyhyenä naisena ope pääsi eilen livahtamaan salaa tiskille ja maksoi meidän illalliset.
Tunnit ovat hyvin intensiivistä puurtamista, missä keskinkertainen mökä ei pääse seulasta läpi. Tunteihin olen ollut sisällöltään todella tyytyväinen ja vaikka usein tuntuu siltä, että jonglööraan taas pitkästä aikaa monella pallolla ja keskittyminen pitää olla ihan hillitöntä, jotta joku homman osanen ei aivan tippuisi pois, tehdään töitä silti hyvällä fiiliksellä ja tulosta tulee. Kiekko pysyy omassa päädyssä mutta hyökkäys toimii.
Teknisiä asioita en jaksa alkaa erittelemään, koska pitkät keskustelut ja selostukset oman kurkunpään kuulumisista ovat monesti aika puuduttavia ja pitkä kirjallinen selostus aiheesta ei kiinnosta ketään. Jos haluatte kuulla, että ajattelenko nykyään ilman suuntaa imuna vai enemmän ulospäin tähdäten, kehoitan osoittamaan kysymykset väärään sähköpostiosoitteeseeni.

Olen sillä tavalla vielä kädestä pideltävä laulajanpoikanen, että tarvitsen näissä elämän suurissa käännöksissa ja kulmissa vielä liittolaisia ja apukäsiä. Siksi arvostan opettajani neuvoja siitä, kenelle kannattaisi käydä laulamassa ja mitä tahoja paiskoa vaikka ihan nauhoilla. Käskyjä tai kieltoja en ole saanut, vastuu on aina kuitenkin minulla itselläni, mutta kaikki apu, mitä kaipaan on aina saatavilla. Hyviä liittolaisia ei koskaan ole liikaa. Tunnille voi tulla myös laulu- ja koulunkäyntihuolien kanssa ja ymmärrystä siihen, että jokainen päivä ei ole maailman paras laulupäivä löytyy myös. Välillä hormonitoiminta hankaloittaa asioita, välillä on väsymys ja toisella kerralla on paha mieli jostain syystä, mitä ei oikeen osaa sanoa.
Äitihahmoa mä en kuitenkaan kaipaa enkä oman yksityiselämäni suurimittaista analysointia. Olen jo oppinut, että jos tiettyjä rajoja aletaan ylittää, alkaa mukaan tulla kaikenmaailman lähtöahdistuksia ja muuta draamaa, mikä hankaloittaa sitä itse asian opiskelua. 

Jostain vuosien varrelta olen saanut mukaani aivan järjettömän itsekritiikin, joka kuiskuttelee huonoina laulupäivinä korvaan, että tämä oli nyt tässä, kaikki on pilalla eikä tietä ylöspäin ole. Tuherrettuani rumaa itkuntapaista Mozartin ääressä kävimme pitkän keskustelun siitä, että tämän homman koko pointtihan on nauttiminen. Laulamisen pitää tuntua hyvältä kehossa ja omassa päässä, siksihän täällä nyt ollaan. Tunneilla tehdään virheitä, niin ei sitten lavalla enää tarvitse mokailla. Ja kaikkihan nyt vähän lavallakin joskus mokailee. En ole vielä tähänastisiinkaan mokiini kuollut, vaikka olen esim. laulanut koelauluissa Straussia ilman nuottiin kirjoitettuja taukoja.
Silloin olin toisaalta aidon yllättynyt että raatikin selvisi järjissään.

Viimeinen asia, mitä kaipaan laulunopettajassa on siis oikein luovuudentappava ruoskiminen. On eri asia olla tarkka ja vaativa kuin rakentaa jokaisesta virheestä kerrostalonkokoinen ongelma, joka tuhoaa kaiken, jos sen ajatteluun ei käytä vähintään kolme tuntia päivässä.

Oikeastihan kaikki nämä asiat ovat olleen Helsingissäkin aivan yhtä hyvin. Tänne tullessa en vain tiennyt, että muuttuuko asiat ja millaisiksi. Olen kuullut juttuja muiden kokemuksista ja päässyt näkemään muiden proffien tunneilla, minkälaista on oikein kunnon kyykytys. Itse olen viimeksi tänään istunut yhden professorin tuntienjaossa ilman mitään tulosta ja tunnin lopuksi saanut kuulla, että ei ole aikaa nyt oikeen vaihtarille, etsi joku muu, ai minäkö ihan pyysin sut tänne. Oho.

Toivokaamme hänelle ärhäkkää huuliherpestä. ja kiusallisia vatsavaivoja.

Ehkä olisin saanut sen tuntini, jos olisin tarpeeksi ärhäkästi kiilannut varsinaisten opiskelijoiden edelle. Todennäköisesti en. Yksi muista lauluvaihtareista korosti kovasti sitä, miten paljon näissä hommissa pitää osata käyttää kyynärpäitä. Kyseisen ihmisen pisteet tipahti mun silmissä huomattavasti. (tosin tämä ei ole ainut syy, missä mulla ja pienellä italialaisella sopraanolla menee sukset ristiin. Bloggaan aiheesta ehkä myöhemmin tai julkaisen esikoisromaanin.)
Olenhan minäkin joskus pimittänyt, etuillut ja kiilannut, mutta siinäpä sitä vasta itsensä mulkuksi tuntee. En halua olla tilanteessa, että teen joskus uraa ja taaksepäin katsoessa saan kiittää enemmän selkäänpuukotustaitoja kuin laulutaitoja. Enhän minäkään nyt kaikista voi tykätä ja itseään pitää osata markkinoida ja tuoda esille, mutta en usko siihen, että samalla pitäisi tuottaa mahdollisimman paljon pahaa mieltä joka suuntaan. Tai muuttua persoonana joksikin aivan erilaiseksi.
Jos lauluhommat alkaa vaatia esim. sitä, että olen ystäviäni selkäänpuukottava narttu, niin mulle löytyy varmasti joku muukin ihan siedettävä ammatti. 

Nykyisen luokkani hengestä tulee oikein hyvä olo. Olen jopa yllättynyt siitä, miten vähän kilpailuhenkeä luokan kesken on. Samoja aarioita laulava mezzo lupasi auttaa mua saksankielisten aarioideni kanssa, että saisin ääntämiseni hyvään kuntoon ja kaikkiin mun tyhmiinkiin kysymyksiin löytyy yleensä ensimmäisenä vastaus luokan facebook-ryhmästä. Välillä tärkeimmät infot tulee mulle mysö tekstiviestinä jos joku huomaa, että en ole tajunnut asiaa saksaksi.
 Käyn tällä hetkellä kolmella eri pianistilla, vaikka vain kaksi saa minun opettamisesta rahaa. Mun on nyt vaan kuulemma tärkeää saada tältä kolmannelta vielä lisäoppia ja kun hän ilmaiseksi sitä haluaa antaa, niin mikäs siinä. Tänne vaan sitä korrepetitiota!
Opetusluokkamme koululla on hyvä tukikohta, jossa meidän oletetaan seuraavan aika paljon toistemme tunteja. Hirveän ikävää se ei ole, koska sohvien lisäksi luokasta löytyy mm. hedelmiä, keksejä ja usein kakkua, kahvia ja limsaa. Vaikka olen moniin muihin luokkalaisiini verrattuna jo vähän vanhempi, en ole niin vanha, ettei mua saisi pidettyä aika pitkään tyytyväisenä kekseillä ja limpparilla. Seinillä on kuvia oppilaista ja meitä, joiden kuvia ei vielä seinällä ole, muistutettiin viimeksi eilen, että mahdollisimman pian pitäisi saada naama nyt sinne muiden joukkoon!

Eilen oli myös valaisevaa kuulla siitä, että tämä ei kuitenkaan ole kaikesta maailman pahasta turvassa oleva klassisen musiikin ehdoton turvasatama. Laulumusiikin koulutus vääntää kättä rahasta muiden yksiköiden, erityisesti laulupedagogien kanssa. Jotkin asiat kuulosti liiankin tutuilta, esimerkiksi koulun johdon solvaaminen. Rehtori ei ole muusikko vaan liike-elämän ihmisiä, eikä koskaan käy lauluosastolla. MDW oli myös vastikaan neuvotellut paikallisen opetushallituksen kanssa siitä, että mikä heidän paikkansa ja tarkoituksensa on koulutuksessa ja montako musiikkiyliopistoa tämä maa tarvitsee. Tosin täällä tunteita kuohuttaa enemmän se, että yliopisto suunnittelee ehkä painottavansa jossain vaiheessa enemmän laulupedagogiikkaan.
Helposti huomaa, että täällä työmarkkinat on todellakin erilaiset kuin suomessa, mutta toisaalta täällä näkee sen, minkälaista tulosta tuottaa opetusohjelma, jonka tavoitteena ei ole tuottaa monipuolinen musiikkialan moniosaaja, vaan joka keskittyy kuusi vuotta tiukasti aiheeseen. Se on sitten eri asia, että jos tämä malli tuotaisiin tällaisenaan Suomeen ja jokaiseen ammattikorkeaankin, olisiko meillä seuraava musiikki-ihme tuloillaan vai alkaisiko muusikot kuolla nälkään.

Ihan erilaisista summistahan täällä kuitenkin väännetään kättä. Koulun rahojen leikkaamista pelätään ja resurssien vähentämistä, toisaalta täällä tehdään tänä vuonna kolme oopperaproduktiota orkesterin kanssa ja esityspaikkana on Schönbrunnin linnateatteri.

Vuosi sitten tähän aikaan olin H&M:llä ostamassa itselleni rooliasua koulun Taikahuilu-produktioon.

Kämppismysteeri

Ohessa otteita aluks...asunnon 25. huoneen 1. lokikirjasta.

31.10.2013

Pieni kreikkalainen jätti tänään asunnon. Keittiöön oli aamulla saapunut runsaasti väkeä, joka herätti asunnon miehistön tällä hetkellä ainoan jäsenen. Nopessa palaverissa itsensä kanssa ensimmäiseksi epäiltiin sitä, että joku oli saapunut kyläilemään. Metelin kasvaessa teoria oli se, että koko suku on saapunut paikalle ja keittiössämme vietetään jonkinlaisia kreikkalaisia juhlia, esimerkiksi häitä.
Keittiöön suoritettu ekskursio paljasti, että metelin takana olivat siivoojat ja talonmies, jotka raivasivat huoneesta kaksi kaikenlaiset asumisen jäljet pois.
Viimeinen näköhavainto kreikkalaisesta tehtiin samaan aikaan. Tosin havainto oli vain nurkan taakse häviävä matkalaukku. Tiedusteluretken johtaja ja ainut miehistön jäsen toivotti mielessään sarkastisellä äänellä hyvää jatkoa ja päivitteli, että olipa kiva kun kerroit muutosta ja että meistä tuli näinkin hyviä kavereita.

3.10.2013

Uusi tilan määrä aiheuttaa asunnossa hilpeää kurittomuutta. Ovia pidetään auki huoneesta toiseen ja housujen käyttö on vähentynyt 60% prosenttia entisestä. Keittiönpöydän puhtaus ja huoneiston yleishaju ovat ensimmäistä kertaa kiitettävällä tasolla.

4.10.2013

Miehistö palaa tutkimusretkeltään saksan kielen salaisuuksiin ja löytää asunnosta vierasta elämää. Suljetun oven takaa kuuluu kahden ihmisen puhetta. Reaktiona keittiöstä kuuluviin ääniin, ovi vedetään tiukemmin kiinni. Asuntoon julistetaan pieni hätätila ja närkästys.
Pari tuntia myöhemmin keittiössä havaitaan vesihanan ääni ja tutkimus...henkilö lähetetään paikalle. Paljastuu, että asuntoon on muuttanut pieni kiinalainen tyttö, joka miehensä tulkkaamana kertoo opiskelevansa laulua ja olevansa vaihdossa Privatuniversitätissä.
Ensimmäisen kohtaamisen perusteella tehdään arvio, että uusi asukas ei puhu englantia eikä saksaa. Mies pahoittelee kovasti sitä, jos keittiön käytöstä tulee häiriötä.
Tehdään taustatutkimuksia kiinalaisten kämppisten kokkaustavoista. Nostetaan henkinen hätätila tasolle kaksi.

6.10.2013

Ensimmäisen kontaktin jälkeen asunto on hiljentynyt. Keittiöön tai vessaan ei ole ilmestynyt vieraita esineitä, jotka tässä tilanteessa normaalisti olisivat odotettuja, jopa toivottuja. Jääkaapissa on vain miehistön omat porkkanat ja salaatit. Vieraita valoilmiöitä ei näy yleisissä tiloissa eikä oven alla.
Siisteyden taso on pysynyt samana, housujen käyttö lisääntynyt merkittävästi viikonlopusta. 
Tunnelma asunnossa on hämmentynyt ja odottava.

Ensimmäiset salaliittoteoriat ilmestyvät. Oliko maanantain kohtaaminen sittenkin vain väärinkäsitys tai pelkkä kuvitelma? Teorioita siitä, että unenpuutteella ja närästyksellä olisi hallusinogeeninen vaikutus.

Joku on täällä asunnossa.

8.10.2013

Havaintoja asukkaasta ei ole saatu vieläkään. Salaliittoteoriat pahenevat, miehistö on levoton ja kärsii edelleen närästyksestä. Apujoukot Grazista hälytetään paikalle.

Tunnelma asunnossa on painostava. Ovea tarkkaillaan, samoin kaikkia ääniä asunnossa. Tarkkaileeko miehistö, vai tarkkaileeko joku miehistöä?  Mitä näissä happosalpaajissa on? Näyttääkö tämä sinun mielestä mikrosirulta?

Ei tarvitse olla hullu työskennelläkseen tällä alalla mutta Aku-setä ajan rakenne on muuttunut.

10.10.2013

Ei vieläkään havaintoja kämppiksestä. Tunnelma on rennompi, seura lohduttaa levotonta mieltä. Vapaata keittiön käyttöä pitkin päivää. Housujen käyttö alkaa vähentyä jälleen.

12.12.2013

Painostava tunne, että täällä on joku, mutta minkäänlaisia vieraasta olennosta kertovia esineitä ei ole ilmestynyt asuntoon. Kontaktia ei ole saatu. Alkaa hiljaisen hyväksymisen vaihe, josta herättää vain satunnainen seinän takaa kuuluva ääni. Mutta kuuluuko se asunnosta, naapurista vai omasta päästä. Närästyslääkkeet heitetään varmuuden vuoksi pois. Asuntomme ajelehtii määrättömästi ajassa ja paikassa. Me emme ehkä ole täällä yksin.